Naistutkimus ja biologia


Myönnetään, luen naistutkimusta pääaineenani. Olen myös "vakaumuksellinen hetero" (hauska käsite lainattu oikeustieteilijä Mervi Parviaiselta), profeministimies ja ahkera tasa-arvokeskustelija. Hain myös aikoinaan lukemaan biologiaa ja olin intohimoinen luonnontiedeintoilija. Siinäpä ehkä varsin erikoiset lähtökohdat lähteä kirjoittamaan naistutkimuksen ja biologian suhteesta. Pyrin alla selvittämään hieman naistutkimusta koskevan panettelun taustoja ja analysoin kiistan luonnetta yleisemmin ja esimerkkeihin tarttuen.

Naistutkimuksen ja biologian ongelmallista (tai ongelmalähtöistä) suhdetta on tuotu esiin mediassa jo vuoden 2006 alusta lähtien, kun tietokirjailijat Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä julkaisivat pamfletin Keisarinnan uudet vaatteet, jossa he esittivät kritiikkiä naistutkimuksen oppisisältöjä kohtaan. Keskeisin yksittäinen tieteellisyyttä koskenut "vaatimus" nähdäkseni oli, että naistutkimuksen tulisi ottaa biologiset sukupuolierot ja biologian vaikutus ihmisten käyttäytymiseen huomioon, että se voisi olla tiedettä.

Vahvoja käsitteitä vilisee: naiset, tutkimus (viittaa naisiin ja tieteentekoon samassa sanassa), biologia, tieteellinen, biologiset sukupuolierot, biologia ja käyttäytyminen, sekä viittaus Andersenin satuun keisarista, joka kuvitteli että vaatteensa ovat hienot, vaikkei niitä ollut ollenkaan.

Naistutkimuksen parjaaminen tuo kovasti mieleen sosiobiologiana tunnetun eläinten ja ihmisen käyttäytymistä evoluutioteorian näkökulmasta tutkivan biologian haaran sisällöstä ja toiminnasta käydyn väittelyn, joka käytiin pääosin 70-80-luvuilla angoamerikkalaisissa tiedepiireissä. Vähemmän yllättävää onkin, että sekä Tammisalo että Niemelä ovat molemmat aktiivisia Darwin-seuran jäseniä ja kuuluvat epäilijöiden hovikerhoon Skepsis ry:hyn. Agitoiva, yksinkertaistava ja hyökkäävä tyyli kuuluvat molempien taustoihin erilaisissa lehti- ja nettikeskusteluissa. Kun Tammisalon projekti ujuttaa evoluutioteoreettista keskustelua ihmisen käyttäytymiseen torppaantui Tieteessä tapahtuu -lehdessä ei ottanut tulta alleen ja kohtasi jopa huimaa vastustusta mm. geneetikköjen taholta, siirtyi biologismin painopiste kohti yhteiskuntatieteiden laiskuutta kohtaan yleisesti ottaen kysyä niiltä "biologisia kysymyksiä".

Koska heikkojen kimppuun kannattaa hyökätä saadakseen aikaan keskustelua ja paniikkia, tuntui naistutkimus varmasti sopivalta vaihtoehdolta – Ovathan biologisen kannan puoltajat ( mukaanlukien evolutionistit) ja femimistisen tutkimusparadigman edustajat pitäneet sukupuolitutkimuksessa kauan yllä analyyttistä jaottelua kahteen käsitteeseen: sex viittaa biologiseen sukupuoleen, gender sosialisaation "tuottamaan" sukupuoleen kuten sukupuolirooleihin.

Keskustelu sukupuolen biologian huomioon ottamisen pakollisuudesta "tieteellisyyden vaatiumksiin vedoten" lähteekin lapasista siinä vaiheessa, kun ei muistrta esittää, mistä tutkimuskysymyksistä tarkalleen on kysymys kun puhutaan sukupuolesta. Erilaisten näkökulmien ja tutkimustulosten integroiminen sukupuolta koskevaan tutkimukseen varmasti parantaa sukupuolesta tehtyä tutkimusta tiedollisessa mielessä, ainakin periaatteessa.

Naistutkimuksessa usein korostetaan moninäkökulmaisuuden tärkeyttä sukupuolesta puhuttaessa – yhdenlaiset metodit ja niistä tehdyt johtopäätelmät ovat harvoin tarpeeksi hyvän kokonaiskuvan muodostamiseksi – jolle on jatkuvasti suuri tilaus sukupuolen ollessa tutkimusaiheena. Se, millaisena ja millaiseksi oman ja vastakkaisen sukupuolen yleensä käsitämme, värjää voimakkaasti sosiaalisen maailman toimintaa ja lainalaisuuksia koskevia käsityksiämme. Ajatus naistyypillisyydestä ja miestyypillisyydestä on juurtunut syvälle kielenkäyttöömme ja maailmankuvaamme – peilaamme itseämme sukupuolemme edustajana kuitenkin pääasiassa heterososiaalisessa kontekstissa. Oman sukupuolemme edustajien kanssa tekemisissä ollessamme sukupuoli ei yleensä ole niin tulenpalava kysymys.

Sukupuoli on ameebamainen ja huomattavan rakenteistunut kulttuurissosiaalinen instituutio, jossa toiset asiat ja ilmiöt ovat muotia, toiset vähemmän, toiset neuvottelunvaraisia, toiset ei niinkään. Olennaista on se, kuinka sukupuoleen, sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liitetään toisia merkityksiä enemmän kuin toisia ja millaisin ehdoin tällaiset merkitykset edelleen siirtyvät. Sukupuoli kehollisena ja merkityksellistyvänä representaationa tuottaa, tuotteistaa ja uusintaa itseään joka hetki, tuottaen itseään toteuttavia ennusteita ja stereotypioita edelleen tuotteistettavaksi, tuotettavaksi ja uusinnettavaksi.

Itse näen naistutkimuksen parhaimmillaan gender-tutkimuksena – se tutkii sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden operointia ja rajapintoja erilaisissa konteksteissa ja toimijuuksissa, ei niinkään pyri kertomaan sukupuolesta "tosiasioita". Naistutkimus on osaltaan tieteenkritiikkiä, joka ei rajoitu tieteeseen. Käsitykset sukupuolesta ovat kriittisen sukupuolitutkimuksen, naistutkimuksen, keskeistä aluetta.

Sukupuolen sosiokulttuurisuuden pelkistäminen "sukupuoliroolien" käsitteeseen on myös mielenkiintoinen ilmiö. Emmehän me toimi arkielämässä vain sukupuolikäsityksiimme niveltyvien roolien mukaan, vaan sukupuolisuutemme vaikuttaa myös siihen, kuinka toimimme "estradin takana". Sukupuoli ilmenee ennen kaikkea vuorovaikutuksessa, tilannekohtaisissa eleissä, ilmeissä,, pukeutumisessa puhetavoissa ja sellaisissa reagoinnin tavoissa jotka ovat sukupuolisesti arvottuvia (melkein kaikki). Sukupuolirooli tuo mieleen enemmän tai vähemmän aktiivisen roolin, ja siten jättää alitajuisemman oppimisen eräänlaiseksi (erikseen selitettäväksi) sivuhuomioksi. Sukupuolirooli on myös hyvä käsite jolla erottautua sukupuolesta eräänlaisena "muuttumattomampana" ja todellisempana ilmiönä.

Olennaista mielestäni onkin, kuinka ja erityisesti missä olosuhteissa sukupuoli halutaan kiinnittää, kiteyttää, universalisoida, essentialisoida, redusoida ja determinoida bipolaariseen ja komplementaariseen malliin, jossa miehet ja naiset "nyt vaan ovat erilaisia" ja miksi tämän toteaminen vapauttaa meidät sukupuolisuuden väistämättömästi hämmentävän pluralistisuuden älyllisestä ja tunteellisesta tuskasta, edes hetkellisesti.

Naistutkimuksen lähtökohtia ja näkökulmia voikin tarkastella biologisoinnin perinteisesti edustamien "yhden teorian mallin" runnomisen näkökulmasta ja tähän projektioon reagoinnista – näkökulma voi auttaa ymmärtämään paitsi naistutkimusta akateemisena oppialana, myös biologista diskurssia sukupuolen suhteen ja yleisemminkin. Biologisointi on diskurssi, puhetapa, tapa puhua ja samalla tulkintakehys biologisesta tiedosta tietynlaisena stereotypioiden jokseenkin koherenttina kokoelmana. Esimerkiksi miesten tarve "saada koko ajan seksiä" on esimerkki huomiosta, jonka voi selittää biologisesti hyvin vakuuttavan kuuloisesti, esittämättä väitteelle mitään empiiristä tutkimusaineistoa ja vertailukohtaa. Biologisointia pelätään ja kunnioitetaan, koska se niveltyy vaikuttavasti sukupuolia tuotteistavaan mytologiaamme ja tarpeisiin stereotypisoida, seksualisoida ja erotella sukupuolia erilleen, jotta niitä voidaan analysoida ja "tietää". Länsimaisessa kulttuurissa se tutkittava ja "selville saatava" sukupuoli on nainen. Nainen on toinen, joka tarvitsee selittämistä. Miehen kohdalla sukupuoli on näkymättömämpi, koska mies ajatellaan pikemminkin ihmisenä, ei biologiansa määrittelemänä oliona samalla tavalla kuin nainen.

Biologisoinnin voi ajatella tuottavan, määrittävän ja idealisoivan imaginaarisia kehoja ja agentteja, joihin projisoimme toista (ja omaa) sukupuolta koskevia käsityksiämme. Kiteyttäminen ja palauttaminen kaksinapaiseen malliin ovat tämän tuottamisen ideologiaa, fyysisten erojen signifioiminen tapa konkretisoida näitä käsityksiä. Ajatus kehollisten erojen Mutta keho on yleensä ymmärretty muotoina ja silmin havaittavina ominaispiirteinä, ei näkymättöminä tekijöinä tai ominaisuuksina.

Feministit ovat alusta alkaen tunnustaneet (ja hyväksyneet) ajatuksen miesten ja naisten väistämättömästä kehollisesta erilaisuudesta – synnyttämistä ja synnytyspotentiaalia sukupuolierona ei kiistä kukaan, useimmat myös myöntävät että keskimääräiset erot lihasvoimissa ja fyysisessä koossa ovat sidoksissa biologiaan, ja siten pysyviksi signifioituja.

Ongelmia kaavaan tuleekin vasta silloin, kun alamme puhua imaginaarisesta kehollisuudesta, johon kuuluu ajatus silmin näkymättömistä, mutta merkitsevistä kehojen eroista. Useimmille feministeille ajatus, että sukupuolieroilla olisi merkitystä myös kaulan yläpuolella, on osoittautunut hyvin hankalaksi lähtökohdaksi. Simone de Beauvoirin ajatus, että naiseksi tullaan eikä synnytä, on todettu olennaiseksi ideaksi ja lähtökohdaksi sukupuolisen emansipaation kannalta kaikin tavoin. Jos edes voimme kysyä, missä määrin sukupuolisuuden ilmenemiseen voidaan vaikuttaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti, kyseessä on verraton ase yhteiskunnan vallitsevaa sukupuoli-ideologiaa, status quoa, kohtaan.

Angloamerikkalaisessa keskustelussa Beauvoirin ajatuksia on tulkittu usein sex/gender-jaottelun legitimointina ja tarpeellisuutena, vaikka tosiasiassa keskustelun keskipisteessä ovat tavat puhua vapaudesta ja determinismistä, kysymykset kyvystämme vaikuttaa kohtaloomme tai tietenkin tästä johtuen myös siitä, tulisiko meidän hyväksyä kohtalomme. Esimerkiksi Sara Heinämaan tulkinnat Beauvoirista pikemmin fenomenologisena ajattelijana, ovat paljon rakentavampia niin käsitteellisessä mielessä kuin kehollisuudenkin näkökulmasta. Mutta tärkeäähän ovat ideat, ei niinkään niiden esittäjien "aidot" motiivit.

Taannoisessa radioväittelyssä Tammisalon ja naistutkimuksen opettajan Jaana Vuoren välillä toistettiin käytännössä 25 minuutin aikana kaikki naistutkimuksen muka tekemät "virheet" hegemonisen luonnontieteellisen tiedekäsityksemme näkökulmasta. Meidät on jo peruskoulusta lähtien ohjattu uskomaan, luottamaan ja hyväksikäyttämään luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksia argumentoidaksemme asioita, joista haluamme olla jotain mieltä. "Tutkimusten mukaan" on fraasi, jota toistelemme voidaksemme vaikuttaa fiksuilta, viisailta ja aikaamme seuraavilta, ennen kaikkea totuudesta välittäviltä yksilöiltä. Mikäli emme kykene vastaamaan tieteelliseltä näyttäytyvään argumenttiin, näytämme nopeasti hölmöiltä.

Miksi edes vaivauduin kirjoittamaan edellä selostamiani itsestäänselvyyksiä? Koska mielestäni tärkeät asiat, joita ei toistella tarpeeksi usein, hukkuvat herkästi eheän ja koherentin maailmankuvan tarpeemme rakentelemiseen. Voimakas määrittelevä retoriikka, kuten vetoaminen "tieteellisyyteen", tuottaa painetta samanmielisyyteen tai ainakin standardien yhtenäisyyteen. Tieteellisyyteen vetoaminen paitsi pyrki todentamaan tosiasioita esittämällä niistä väitteitä, myös arkipuheessa sisältää usein voimakkaita arvottavia konnotaatioita. "Totuuden" tietäminen on myös eettisesti oikein – tätä totuutta vastustavat tahot näyttäytyvät siten myös eettisesti vaarallisina, tai ainakin asioiden edistämisen kannalta hyödyttöminä.

Tammisalo on tietenkin omalla tontillaan aivan oikeassa: ihmisillä on lajityypillisiä satoja "käyttäytymisuniversaaleja", sukupuolten käyttäytymisessä on kulttuurista riippumattomia keskimääräisiä eroja (jotka ovat joa moninkertaisia keskinäiseltä esiintyvyydeltään), kahden sukupuolen idean merkitsemä sukupuoliero on kulttuurinen universaali, sukupuolten seksuaalikäyttäytymisessä on suuria keskimääräisiä eroja ja sukupuolilla on keskimääräisiä eroja kognitiivisissa kykyprofiileissa.

Näitä kukaan naistutkimuksen edustaja ei ole kiistänyt. Muutamat naulan kantaan osuneet esimerkit Tammisalon ja Niemelän pamfletissa kuten Tarja Kupiaisen väite insestipelon muovautuvuudesta ovat osa kritiikkiä, jota olisi voinut esittää, jos vastaväittelijä olisi tuntenut biologiaa – kyseessä oli tosiasiaväite jonka Tammisalo ja Niemelä vakuuttavan oloisesti kumosivat. Mutta tarkoittaako muutaman yksittäisesimerkin löytäminen sellaisen oppialan opinnäytetyöstä, jossa moninäkökulmaisuus on jo lähtökohtaisesti oletettua, että oppiala on kauttaaltaan epätieteellinen? Naistutkimusta puolustelleet Kristiina Rolin ja Tuula Juvonen ovat molemmat väittäneet, että pamfletissa "ei esitetä yhtäkään esimerkkiä, joka olisi ristiriidassa biologian kanssa". No insestipelkoa koskenut väite kyllä oli ristiriidassa, sen voi tarkastaa kuka tahansa Kupiaisen väitöskirjasta. Mutta eikö asiassa tosiaan olla tehty kärpäsestä härkästä?

Itse kannatan lämpimästi yhteiskuntatieteellisen sukupuolitutkimuksen nimittämistä siksi mitä se on: gendertutkimukseksi tai kriittiseksi sukupuolitutkimukseksi. Kummatkin ovat metodologisesti hajanaisia ja eri oppialojen välistä yhteistyötä korostavia oppialoja, joille yhteistä on yhteiskuntatieteitä yleisesti määrittävä biokielto ja sukupuolen tarkasteleminen laajasta teoreettisesta näkökulmasta käsin. Kyse on tieteellisestä tutkimuksesta, joka pyrkii kertoomaan sukupuolijärjestelmän & sukupuolisopimuksen sekä yhteiskunnallisten valtasuhteiden rakentumisesta erilaisten neuvottelujen kautta. Naistutkimus tuo jo nimityksenä esille naiset tendenssimäisenä lähtökohtana, gender-tutkimus taas sukupuolen sosiaalisen rakentuneisuuden tutkimuskysymyksenä ja viitekehyksenä, kriittinen sukupuolitutkimus taas näkee, että sukupuolitutkimus tarvitsee kritiikkiä. Kaikki nämä kuvaavat hyvin naistutkimusta, mutta hyödyttömin nimitys on se, mikä Suomessa on tällä hetkellä käytössä.

Naistutkimuksen piirissä opetetaan myös psykologiaa (jota itsekin opiskelen), eikä psykologia ole koskaan kieltänyt sukupuolierojen olemassaoloa tai kieltänyt biologian roolia siinä, joten on typerää väittää että "naistutkimus ei ota huomiooon biologiaa". Naistutkimuksen yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen valtavirtaa edustava siipi ei juuri tarkastele biologiaa diskursiivisuuden ulkopuolella, eikä näillä näkökulmilla ole naistutkimuksen ulkopuolellakaan juuri vuorovaikutusta biologian näkökulmien kanssa. Olennaista onkin huomata, että naistutkimuksen opiskelijat altistetaan psykologiaan tutustumisen kautta biologiselle tiedolle sukupuolista ja heille varataan siihen syvemmin tutustumisen mahdollisuus. Kukaan naistutkimuksen edustaja tuskin tulee sanomaan, ettei jotain asiaa saa sanoa, mikäli sitä opetetaan oppialan sisällä muutoinkin?

Yksikään naistuktimuksen edustaja, alan (akatemia)professoreja myöten, ei ole onnistunut kiteyttämään, mitä naistutkimus tosiasiassa edes on. Aivan kuten sukupuoli käsitteenä, kyseessä on ameebamainen ja alati liikkuva ja uusilla tavoin paikantuva instituutio, jonka sisäinen hajanaisuus itsessään vaikeuttaa sen sisäistä kritiikkiä. Naistutkimuksessa siis ollaan samaan aikaan monitieteisiä ja eristäytyneitä, keskusteluhaluisia ja sulkeutuneita, aivan kuten muillakin aloilla. Ehkä monitieteisyys ja moninäkökulmaisuus onkin enemmän ihanne kuin todellisuutta, tietyissä kysymyksissä. Erona yksittäisiin yhteiskuntatieteellisiin ja ihmistieteellisiin oppialoihin on lähinnä naistutkimuksellisia näkökulmia yhdistävä emansipaatiota korostavan tiedonintressin perinne – ajatus tiedon vapauttavuuden potentiaalista. Tässäkään ei ole mitään erikoista sinällään, kysehän on filosofisesta reunaehdosta – jonka ymmärtäminen on toki tärkeää oppialan relevanssin ymmärtämisen kannalta.

Kaikkine tieteenhistoriallisine taustoineen nuo nimitykset kuvaisivat varmasti paremmin naistutkimuksen oppialaa, kuten alan edustaja itsekin tunnustaa valtakunnallisessa [url"http://www.minna.fi/minna/naistutkimus/index.htm]Minna-portaalissa[/url]. Tulisiko naistutkimusta sitten syyllistää siitä, ettei se "ota huomioon" biologiaa valtaosassa tutkimuksiaan? Vai onko kyse tempusta, jossa "biologian" samaistaminen eroon tuottaa ja toisintaa käsitystä biologiasta pakkona ja sosiaalisesta & kulttuurista valintana, eli biologisista eroista muuttumattomina ja sosiaalisesti tuotetuista eroista muovattavina konstruktioina?

Englanninkielisessä evoluutiopsykologisessa kirjallisuudessa käytetään käsitettä social engineering, jonka ymmärrän eräänlaisena uskona sosiaalisten vaikuttimien toimintaan ja relevanssiin, kun halutaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Itselleni ajatus "insinöörityöstä" ja sitä mukaillen vaikuttamisesta ihmisten käyttäytymiseen on kummallinen, koska se tuo mieleen jouko käsityksiä ihmisen "rajojen" selvittämisen tärkeydestä. Eikö tällaisten "rajojen" selvittäminen ole myös niiden mainostamista ja jähmettämistä, eräänlaista sukupuolieron idealisointia, erotisointia ja jähmettämisen tuottamista? Biologisen tiedon tuottamat "jumalatemput" – kuten feministibiologi Donna Haraway muotoilee – ovat insinöörityön perustelulle hyvin tarpeellista lastia, joka ylläpitää tieteiden välisiä epistemologisia, tietämisen tasoihin perinteisesti liitettyjä hierarkioita. Esimerkiksi fysikaalinen on biologisen yläpuolella ja biologinen psykologisen ja sosiaalisen yläpuolella. Näitä tasoja koskevat naiivit idealisaatiot toistuvatkin biologiasta johdetussa sukupuolieroja koskevassa retoriikassa kaikkialla roskamediaa, lääkärilehtiä ja tiedelehtiä myöten, aina vitseihin ja kahvipöytäkeskusteluihin asti.

Kyse on biologisen diskurssin ominaisuudesta, retorisesta painoarvosta, jota tuotetaan ja uusinnetaan koko ajan. Biologia on paitsi pakkoa, myös potentiaalia vaikuttaa asioihin, "kunhan niiden syyt ja rakenteet ymmärretään tarpeeksi hyvin". Tai sitten voi sanoa, että olennaista on tieto siitä, voiko asioihin vaikuttaa. Biologia näyttäytyy uuden ajan jumalana, joka päättää. Tiedemiehet eivät ole tässä yhtälössä jumalan (biologian) pappeja, vaan ylijumalia, joiden arvovalta edelleen lisääntyy heidän keksiessä, kuinka vaikkapa ihmisen käyttäytymiseen voidaan vaikuttaa. Tavat, joilla biologit tämän tekevät, oletetaan tietenkin ainoiksi mahdollisiksi. Löydös-ajattelu toimii juuri näin – ennen jonkin asiantilan löytämiseksi se ei tavallaan ole vielä olemassa. Naistutkimuksen piirissä emerita Aili Nenola on puhunut vastaavasti nimeämisen välttämättömyydestä – asiaa ei ole tavallaan olemassa, ennekuin se nimetään. Itse puhuisin edelleen akateemisen äänen antamisesta jollekin asialle. Jos nimeämme sarjakuvan tutkimisen arviseksi asiaksi, ei mene kauan kun sitä tuktitaan jo taiteen metdoein, ei siitä tavallaan tulee taidetta.

Luonnontieteellinen edistysusko, "insinööriys-ihanne" ja inhimillisyyden rajoittamisen ja muotittamisen eetos näyttääkin vallitsevalta käsitykseltä biologisen ihmistutkimuksen esittelijöiden piirissä. Toisin kuin naistutkimuksesta saadun, biologiaan pohjaavan tiedon sukupuolista oletetaan olevan jotenkin välttämättä tieteellisempää ja juurikin sovellettavampaa.

Mutta asiaa voidaan tarkastella näinkin: toisin kuin naistutkimuksella, biologialla on yhtenäisteoria joka tunnetaan evoluutioteoriana. Naistutkimuksen kannala vallitsevana biologiakäsityksenä onkin evoluutionarratiiviin projisoidut sukupuoliroolit, jotka ovat (aikanaan) ohjanneet voimakkaasti evolutionistista ja biologista sukupuolitutkimusta kysymään kysymyksiä, jotka ovat näennäisesti tukeneet vallinnutta sukupolijärjestelmää. Moni feministibiologi on tuonut esille paljon niitä mekanismeja, joiden pohjalta "biologinen tieto" sukupuolista tuottaa juuri naistutkimuksen koko olemassaolonsa ajan kritisoimia käsityksiä sukupuolista. Kritiikki on ollut teoreettisen ohella empiiristä ja ajoittain murskaavaa. Ajat ovat toki muuttuneet ja biologinen tutkimus sen ohessa, mutta ideologiset rakenteet eivät juurikaan.

Olen viimeisiä naistutkimuksen edustajiksi tunnustautuvia, joka haluaisi "kieltää" biologiset näkökulmat millään tavoin sukupuolitutkimuksessa. On monia feministisiä sosiobiologeja ja evoluutiopsykologeja (mm. Marlene Zuk & Sarah Blaffer Hrdy), jotka ovat lisäksi naisia. Ajatus biologisen tutkimuksen tarpeettomuudest,a hyödyttömyydestä ja vaarallisuudesta perustuvat lähinnä ihmistieteilijöitä yleisemmin vaivaamiin stereotypioihin ja oppialojen sisäisiin riskeihin löytää biologisista näkökulmista hyödyllistä materiaalia tutkimuksiin.

Kyse on siis lähinnä oppialojen eriytymiseen johtaneesta historiasta, ei tieteellisyydestä sinällään. Jos biologinen ihmistutkimus auttaa meitä ymmärtämään sosiaalista käyttäytymistä, mikäs siinä. Sosiaalipsykologia on naistutkimuksen vahvimpia alueita kansainvälisesti ja Charles Darwin on oppialan itsestäänselvä klassikko. Kyse onkin lähinnä näkökulmien sovellettavuudesta tiettyihin tutkimuskysymyksiin. Emansipaatio ja biologia eivät valitettavasti omaa perinteisesti paljoa yhteistä kosketuspintaa, vaikka sitä nykytutkimuksen valossa onkin olemassa.

Suomessa naistutkimus on korostetusti empiiristä yhteiskuntatieteellis-sosiologista ja humanistista tutkimusta, jota näyttää ohjaavan voimakas teemoittuminen erilaisine tiedepoliittisine kommenvenkkeineen. Biologian roolia tässä yhtälössä onkin vaikeaa minkäänlaisena itsestäänselvyytenä. Lähinnä kyse on nokkelasta retorisesta tempusta, jolla naistutkimuksen kritisoijat ovat onnistuneet käyttämään erilaisia kulttuurisia hierarkioita eronteon välineenä ja keskustelun aloittajana.

Itseäni jää lähinnä harmittamaan kaksi asiaa: kuinka vähin pohjatiedoin naistutkimusta on voitu kritisoida näin helpon tuntuisesti jopa akateemisissa julkaisuissa, ja kuinka vähän naistutkimuksen edustajat edes itse tietävät siitä, mitä oppialan parissa tutkitaan.