Täytyy kaiken rehellisyyden nimissä tunnustaa, että teen kandin, gradun ja toivottavasti myös lisurin ja vähintään unelmissani väikkärin tästä angloamerikkalaisten tiedekäsitysten pohjalta operoivasta, pohjimmiltaan aika turhasta kiistasta akateemisten sukupuolitutkimuksen paradigmojen välillä. Kukaan ei tietääkseni ole koonnut ilmiötä koskevaa kiistaa yksiin kansiin, vaikka lukemattomat kirjoittajat ovat kiinnittäneet kiistaan huomiota. Jokaisella tuntuu olevan biologiasta ja sukupuolesta mielipide, mutta mielipiteet jakaantuvat yllättävän jyrkästi kahtia. Argumentaatio tukee valtaosassa maailmaa vallitsevaa sukupuolijärjestelmään, mikä perustuu maskuliinisen merkitsemiseen feminiinistä arvokkaammaksi. Biologia on paitsi mitä konkreettisinta todellisuutta jonka joudumme ottamaan joka päivä huomioon, myös vaikeasti määriteltävää ja tulkittavaa. Tilaus biologiselle tiedolle ja ymmärrykselle ei ole kadonnut, etikä varmasti tule katoamaan minnekään. Tarvitaan vain syvällisempää ymmärrystä siitä, millaisen 'biologian' me haluamme hallinnoivan elämäämme.

Esimerkiksi Evelyn Fox Keller, Donna Haraway, Ruth Bleyer ja Anne Fausto-Sterling ovat saaneet 'sukupuolisensitiivisiä' vastikkeitaan biologian 'fanittajien' piiristä, kuten Anne Campbell, Elizabeth Grosz ja jopa tunnettu Darwin-profeetta Steven Pinker. Näen tuoreehkon suuntauksen kiinnostavana siksi, että biologian arvovalta nähdäkseni pikemminkin laajenee ja laimenee, ei murene tai vahvistu, juuri sen tähden että joukko biologian arvon tunnustavia tutkijoita on alkanut lähestyä ultimaattisten(?) sukupuolierojen tutkimusta eroja yleisesti tunnustavasta, ei anteeksipyytelevästä, perspektiivistä. Kyse ei myöskään ole perinteisemmästä darwinistisesta erofeminismistä, jossa biologia jälleen kerran merkittyy (dikotomisen ja bipolaarisesti homogenisoituvan) eron ja erolle annettujen merkitysten kautta, ei tasa-arvon eettisen tason yhdistävän sukupuolidiskurssin työkaluksi.

Feministisen ajattelun keskeinen kattoeetos on aina ollut, että sukupuolieron eetos itsessään näyttää tuottavan hierarkiaa, ja naisilla on tässä mielessä kulttuurisesti huonompi asema jo senkin vuoksi, että tällaisen aseman tunnustaminen 'todistaa' naisten olevan heikompi astia. heikkouden esille tuominen on siis jo itsessään usein toiminut todisteena jostain perimmäisemmästä heikkouden syystä, jota vastaan feministien tulisi välttämättä hyökätä vaikuttaakseen vakuuttavilta. Miehet ovat laatineet pelisäännöt niin pitkälti, että naisten tukaluus ulottuu kaikkein perustavimpiin logiikan linnakkeisiin, aina metafysiikkaa myöten. Heteroseksuaalisena miehenä ja feministinä en koe oloani yhtään sen vähemmän tukalaksi, koska tunnistan todellisuuden tulkintoihin viittaavat ja niitä pohjustavat jäyhät rakenteet.

Keskeisin nykyajan metafyysisen tason konstituoiva selittäjä on Pyhä Biologia. Pyhää siitä ei tee sen kiistaton asema valtadiskurssina – päin vastoin, kyse on biologian monisyisestä arvovallasta myös ihmistä ja sukupuolta koskevien ongelmien tärkeyden määrittelijänä ja rajaajana. Biologia on diskursiivinen muodostuma, johon kysyttävien kysymysten tärkeys suhteutuu ja suhteutetaan. Biologia asettaa standardit "tieteelliselle argumentaatiolle" ja hierarkisoi kielellisissä käytännöissä sukupuolta koskevan tiedon metafyysisen järjestelmän. Biologiaan vetoaminen on, ollaanpa sanan merkityksestä mitä hyvänsä mieltä, yksi voimakkaimpia mahdollisia argumentteja, kuten sosiologi Jeffrey Weeks totesi 1980-luvulla. "Suurten kertomusten", kuten kansallisvaltioiden, kylmän sodan ja etenkin uskontojen trivialisoiduttua länsimaisen eurooppalaisen käsiteavaruudessa, biologia on nostettu arvoon arvaamattomaan, tieteen uudeksi jothotähdeksi 2000-luvulle, kuten fysiikka teki 1900-luvulla.

Kuitenkin 'biologia' on viime kädessä kulttuurinen merkitys, käsite johon vedotaan tukalan paikan tullen, konsepti johon ladataan valtavia toiveita, odotuksia ja uhkia. Biologia on toisille avain tulevaisuuteen ja itsemme ymmärtämiseen DNA-reseptin, peilisolujen ja kantasolujen tutkimuksen myötä, toisille Pandoran lipas jonka avaaminen merkitsee inhimillisten arvojen kuolemaa ja uusliberalistisen markkinamentaliteetin idealisoimista ihmissuhteiden vuorovaikutuksen viitekehykseksi ja arvopohjaksi.

Berger & Luckmann kiteyttivät 1960-luvulla kokonaisten oppialojen näkökulmien vähättelyn nihilaation käsitteeseensä. Janne Kivivuori sittemmin on käsitellyt nihilaatiota psykoanalyysin ja edifioivan psykologian puitteissa – etenkin näistä jälkimmäinen toimii eettisten tiedonintressien puitteissa Habermasilaisittain tarkasteltuna.

Naistutkimushan on tunnustetusti emansipoivaa lähtökohdiltaan – se pyrkii eksplikoimaan ja purkamaan vallitsevia valtarakenteita ja pitäytymään tuottamasta uusia ja perinteisempiä tieteenaloja haastavia 'tosiasiaväitteitä'. Samalla se valikoi kritiikkinsä kohteiksi "helppoja saaliita" keskittyen pilkkaamaan ihmisten arkijärkeä ja pop-tieteellistä mediaa sukupuoli-diskurssin tuotteellistamisesta implisiittisen heteroseksuaalisen matriisin (tai hegemonisen heteroseksuaalisuuden) ja familistisen ideologian tarpeisiin.

Nihilaatio itsessään toimii toki ainakin kahteen suuntaan, eli vaatimukset oikeammalle, korrektimmale tai "eettisesti kestävämmälle" totuudelle sukupuolista, sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta muistuttavat suuresti Tammisalonkin arvioiman Ullica Segerstrålen jo legendaarisen väitöskirjan selvitystä 80-luvulla käydyistä tiedemaailman 'Darwin-sodista'. Niissähän olennaista olivat kysymykset biologisesta essentialismista, reduktionismista ja determinismistä – samalla kun biologistien diskurssi pyrittiin osoittamaan tieteellisesti virheelliseksi, siihen puuttumisen mahdollisti olennaisesti juuri sen eettinen ongelmallisuus.

- neonomide