Thursday, January 05, 2006

Jenkkien tunnetuin leffakriitikko Roger Ebert omisteli tässä taannoin pelejä suhteessa kirjallisuuteen ja elokuvaan: ovatko pelit taidetta vai eivät?

Ebert pääasiassa tarkoitti, että on mätä kaikissa mahdollisissa peleissä, ja sitten induktiivisesti päätteli jo sen aspektin tekevän "katsomisesta" "tekemistä" arvokkaampaa ja objektiivisempaa. Tokihan sedällä on pointtia: 100 tunnin videopelin aikana lukee jo muutaman kirjan kannesta kanteen ja saa yhtä sun toista kivaa ja hyödyllistä ajatusta irti. Saman ajan voi kyllä käyttää tyhmentävämpäänkin "nollaamiseen", mutta siitä ei nyt olekaan kysymys.

Tulkinta tekee teoksista taidetta. Ebertin tulkinta keskittyy elokuvien näkökulmaan, joten hän on puolueellinen setä. Pelit ovat kuitenkin kannesta kanteen skriptattuja pelintekijöiden toimesta, ellei joku vedä PC-roolipelikorttia esiin, Star Control 2:sta jne. Ebertin tekstin viimeinen kommentti (koskien pelien pelaajia ryhmänä) loukkaa kaltaisiani pelikulttuurin monimuotoisuuden arvostajia ja niputtaa pelaajia massakulttuurin aivottomien ahmijoiden ryteikköön. Ebert näyttäytyykin minulle klassisena elitistinä puhuessaan peleistä noin, vaikka itse arvostaa populaarielokuvia suuresti, toisin kuin "Suomen Ebert" Maskulan Tapsa. Meidän Ebertillämme vain ei ole (vielä) ollut tarvetta arvotella kulttuurimuotoa, johon ei ilmiselvästi ole kummemmin perehtynyt. Jos pelit ovat yhä pitkälti lapsille tai lapsenmielisille, miksei Ebert tutkaile pelejä esimerkein suhteessa lastenkirjallisuuden klassikoihin ja niiden aristoteeliseen katharsikseensa? Ei asiasta mihinkään pääse, Ebert on elitisti, jonka piti vain päästä pätemään aiheessa, jonka haluaa jo lähtökohtaisesti ymmärtää kuin possulauman vieraalla planeetalla. Populaari kiinnostaa ilmeisesti häntä vain välineenä tuottaa mielihyvää kirjoittamalla siitä.

Narratiiviargumenttikin on siis minusta kestämätön, kirjallisuus ja elokuva ovat kyllä taidemuodoiksi tunnustettuja, mutta niin on nykyään sarjakuvakin, musiikki sekä assemblaasi- ja tanssitaide. Osallistuva/ improvisoitu taide on sitten epätaidetta, kuten pelitkin, vai? Jo tappelupelit ovat performanssitaidetta, joissa täytyy pelata tiettyjen sääntöjen mukaan, kuten elokuvien koreografioissakin. Ebert itse on antanut Hiipivälle Tiikerille, Herolle ja House of Flying Daggersille täydet pisteet ja korostanut koreografian asemaa. Peleissä pelaaja on "koreografi", joten onko peli sitten sivellin pelaajan ollessa taiteilija?

Miksei Ebert mollaa saman tien kuvataiteiden harrastajia, populaarimusiikin kuuntelijoita ja roskaelokuvien suurkuluttajia? Miksi pelien tulisi olla samalla tasolla parhaan kaunokirjallisuuden ja taide-elokuvien kanssa? Minulle vaikkapa Xenogearsissa on syvä filosofinen juoni ja hassuja hyppypotkuja ruikkiva kungfu-setä, enkä kykene näkemään, miksen saisi siitä vastaavia kiksejä molemmista maailmoista ilman suoraa vertailua joihinkin paskanjäykkiin kirjaimiin paperilla. Unohtamatta upeaa Mitsudan musiikkia, joka lyö säkkitolkulla elokuvasoundtrackejä poikki ja pinoon. On pirun virkistävää kikkailla pelisysteemien kanssa yhtenä hetkenä ja toisena pohtia syntyjä syviä, Nietzschen henkeen. Enkä ole ainoa joka tykkää sellaisesta. Ilman fanisulkia pursuavaa hattua ja suussa lerpattavaa tuttia.

Ebertin painavin pointti syntyy vertailukohtien puutteesta: pelien lyhyen historian ajalta on hyvin vaikeaa keksiä yksittäisiä esimerkkejä, jotka pystyivät kilpailemaan samoilla kriteereillä kuin parhaat draamat, elokuvat, musiikkiteokset ja niin edelleen. Tämä Ebertin näkemys on objektiivisempi ja johtuu pitkälti pelien riippuvaisuudesta vallitsevan teknologian tasosta. Super Mario Bros on pelimaailman suurimpia klassikoita, mutta mitä taiteellisessa mielessä huimaa siinä on? Da Vincin Viimeisen Ehtoollisen sijaan SMB on kuin Australopithecus, ihmisapina, joka on ollut välttämätön olento lajinsa kehityksen virrassa, mutta pikemminkin evolutionistinen välttämättömyys kuin ainutlaatuisen ihailtava, arvostettava ja kaunis olio. Seuraavat hominidit ovat paranneltuja kopioita ja uusia versioita vanhasta aiheesta, palasia väistämättömän kehityksen muovaavassa tulessa. Taideteokselta essentialistisesti vaadittua ainutlaatuisuutta ja jopa ainutkertaisuutta pelillä ei yksinkertaisesti ole.

Olenko kuulostanut tähän mennessä hieman sarkastiselta? Se ei todellakaan ollut tarkoitus.

To my knowledge, no one in or out of the field has ever been able to cite a game worthy of comparison with the great dramatists, poets, filmmakers, novelists and composers.

Nyt on sanottava, että aktiivisena ja akateemisena pelimusiikin harrastajana on oltava Ebertin kanssa eri mieltä. Muuten Pistäisin hepulle pullopostissa Final Fantasyt/Dragon Questit, ihan vaikka jos setä sattuisi pitämään siitä, mitä ne musiikillisesti ja kerronnallisesti tarjoavat. Mene tiedä.

Ohessa Ebertiä osuvimmillaan:

“There is a structural reason for that: Video games by their nature require player choices, which is the opposite of the strategy of serious film and literature, which requires authorial control.”

-> Siinä herralta loistava kiteytys. Pelit kärsivät sisällöllisesti "taiteilijuuden" puutteesta nimenomaan siinä mielessä, mikä mahdollistaa kulttuuristen tuotteiden arvottamisen niiden älyllisen sisällön perusteella. Sivistyneisyyden tunnistaa kriittisestä tarkastelu- ja kritisointikyvystä suhteessa kulttuurisiin tuotteisiin, teoksen on stimuloitava älyllisesti, kerrottava jostain yhteiskunnallisesta teemasta ja nostettava esille tärkeitä aiheita purkaen ongelmien syitä ja seurauksia. Ebert ei siis yksinkertaisesti pidä myöskään pelkkiä kauniita kuvia ja sävelmiä "kulttuurina" samassa mielessä kuin elokuvia ja kirjallisuutta. Kauniita kuvia ja musiikkiahan pelit ovat tulvillaan, ei kukaan voi siitä vastaan väittää. Juonet sen sijaan ovat välipätkiä välipätkien perään ja dialogeja, joissa missattua kommenttia ei voi juuri koskaan tarkistaa ilman load game-härväämistä.

Pelaaja voi ilmeisesti Ebertin käsityksen mukaan "valita liian vapaasti roolinsa", mikä ehkäisee samaistumisen tehoa. TäH!? Samaistutaanko taide-elokuvissakin aina siihen empatiaa herättävään hahmoon, tajutaanko aina se ylevin moraalinen sanoma? Vai olisiko vaarallisella "roolin vaihtamisella" itsessään myös positiivista tai vapauttavaa merkitystä? Ebertin argumentointi ei vakuuta kovin pitkälle. Logiikka toimii ehkä GTA:n kaltaisten "tee mitä huvittaa"-pelien kanssa, mutta elämä ei ole todellisuudessa mikään karikatyyrien kokoelma, joiden toimintaa voisimme tarkastella realistisesti runoilijoiden säkeitä analysoimalla. Vaikkapa PC:llä on kasoittain roolipelejä, joissa erilaisin kerronnallisin efektein päästään vaikuttamaan emotionaalisesti pelaajaan erilaisista rooleista huolimatta, ei siihen itkettämistä tarvita.

Ebert aliarvioi muiden kuin kirjallisten kerrontaa rakentavien elementtien vaikutusta pelikerrontaan. Pelaajien alakulttuureihin laajahkosti tutustuneena voin sanoa käsi sydämellä, että peleistä pursuava rikkaus ei näy pelkästään kahvituntien pelisaavutuksista kehumisissa, vaan aktiivisena harrastamisena, maailmojen tulkintoina ja pelien sisällön kokonaisvaltaisena analysoimisena. Taide on suurelta osin yhä auteur-vetoista, pelialalla vain tietyt linssiluteet ovat päässeet rakentamaan samankaltaista auraa ympärilleen.

Pelikulttuurilla on kaksi silmiinpistävää ominaisuutta, jotka tekevät väistämätöntä pesäeroa taideteoksiin: pyrkimys evoluutioon ja "parannetun superioriteettiin suhteessa alkuperäiseen". Teknisesti hienon taideteoksen ihanne eli huippuaikaansa ennen taiteen kaupallistumista ja modernin populaaritaiteen syntyä, jolloin täytyi kehittää uusia sääntöjä, miten erotella korkeampi taide pikkulasten nyhertelystä.

Taideteoriat ja koulukunnat ovat niin moninaisia ja monitulkintaisia, että veikkaisin ajoittaisen kriitikkojen ejakuloinnin keskittyvän enemmän oman egon masturbointiin kapeaa eksperttiyden alueettaan puolustelemalla tekemällä eroa muihin. Peleihin teoksina suhtautuvia nettisivustojakin on äärimmäisen vähän nyt GIA:n lopullisesti kuoltua, joten vastaavia pelimaailman auktoriteetteja ei putkahda kertomaan, mikä taideelitistien näkemyksissä mättää. Jopa akateemisen pelitutkimuksen hurja guru Henry Jenkins keskittyy vain todistelemaan kukkahattutätien armeijoille, että pelit ovat rikasta ja kehittävää populaarikulttuuria. Avainsana: populaarikulttuuria.

Kulttuurisesti tarkastellen pelit eivät varmaan ole yhtä arvokkaita kuin pedagogisesti ja motorisesti. Aivan äskettäin pelitutkijat korostivat tulevaisuuden työ- jaoppimisympäristöjen muuttuvan pelien kaltaisiksi ja vaativan niissä kehittyviä ja rikastuvia taitoja ja kykyjä. Entä sitten jos niiden kulttuurinen anti ei pärjää eikä yritäkään pärjätä paremmille kirjoille tai elokuville? Ihmistä on todella vaikeaa viihdyttää ja sivistää samaan aikaan, siksi opetuspelit ovat yhä marginaalissa. Useiden taitojen kehittäminen kerralla olisikin minusta pelien koulutuskäytön tulevaisuuden juju: opetetaan, että tylsän ja hauskan välillä ei tarvitse olla olennaista eroa.

Mitä tulee pelaajaan roolina, niin pelaajan näkökulma ei peleissä vesity, vaan kompleksisoituu. Pelaaja vapahdetaan kulttuurihierarkioita ylläpitävästä ikuisesta tarkkailijan roolistaan, kokemuksen aktiiviseksi rakentajaksi osallistuvan kineettis-spatiaalisen toiminnan myötä, mitä nimenomaan pelit kykenevät tarjoamaan essentialistisesti interaktiivisen olemuksensa kautta. Subjektius pelaajan ja pelattavan välillä hämärtyy ja kokemuksellistaa tulkinnan monitasoisen matriisin; pelikokemus sisältää väistämättä osallistuvan tarkkailemisen periaatteen, minkä vuoksi pelejä ei voidakaan tarkastella ilman että pelaajan roolin onnistuminen otettaisiin huomioon. Heikosti toteutettu "pelillisyys" on aina aspekti, joka tulee ottaa peliä kokiessa huomioon, olisivatpa sen mediataiteelliset osa-alueet kuinka vaikuttavia tahansa. Itse en näe tätä juurikaan kummempana ajatteluvälineiden käyttönä kuin elokuvahistorian ja viiteryhmän tuntemisen tärkeyden

Aristoteelisessä mielessä ilmaisten: kokemuksen objektilla ei ole merkitystä, vaan sen tulkinnanmahdollisuuksien rikkaudella ja tunne-elämysten tuomisella ihmisen psykofyysiseen todellisuuteen tarkkailijan aistien välityksellä. Pelaajien ongelmana osallistua pelit=taidetta?-keskusteluun on nähdäkseni ensisijaisesti pelaajien sivistymättömyys, kyvyttömyys lähestyä jo valmiiksi monimutkaista aihetta tuntien sekä tunnetut että tutkimattomat lähtökohdat. Ei osata eikä hallita kieltä, mitä norsunluutorneissa istuvat ja ajoittain ruohonjuuritason peeloille jyrähtelevät kriitikot/proffat/besserwisserit mielellään käyttävät: heidän argumenttinsa eivät ole välttämättä parempia koska he eivät tunnusta olevansa väärässä, vaan koska vasta-argumenttien esittäjät elävät todellisuudessa, jossa täytyy päästä yhteen Ainoaan totuuteen. Tosiasiassa taideleiman kerjääminen on turhaa siitä yksinkertaisesta syystä, että pelejä ei ole alunperin suunniteltu pistettäväksi näytille ihasteltavaksi punaviinilasillisen kera Länsimainen taidekäsitys on aina toiminut distinktiovälineenä yläluokan ja ei-yläluokkaan kuuluvien välillä, on ollut monin tavoin eduksi erottautua rahvaasta. Siksi jo taideteoksista puhumisen piilodiskurssit ovat osa salakielen rakennetta. Taiteesta puhutaan vain teorioin parempien yhteisesti tunnustettujen määritelmien puuttuessa, ja jos sitä ei erikseen mainita niin väärinymmärrykset vain pönkittävät auktoriteettien asemaa ja loitontavat keskustelun osapuolia toisistaan.

Japanissahan tätä ongelmaa ei samassa määrin ole, siellä kun meille niin ilmeistä rajua jakoa korkea- ja populaarikulttuurin välillä ei käytännössä korosteta. YingYang, whatever? Nyt kun Ruotsissakin lämäistiin parikymmentä milliä rahaa pelituotantoon, niin paine sekularisoidulle pelitutkimukselle ja yhteiselle käsitteistölle kasvaa. Nyt tarvitaan vain jäitä hattuun: jos ei osaa tuoda aihetta yläluokan setien haluamalla diskurssilla esille, niin on ehkä parempi siirtyä hetkeksi ihan omalle areenalle kiistelemään itse hallitsemilla termeillä ja käsitteillä. Eihän "hauskakaan" ole "hienon" vastakohta. Vaikka kuinka pistäisi vituttamaan luissa ja ytimissä, että peli on "taidetta" länsimais-elitistisessä mielessä vasta, kun pelit hajotetaan kappaleiksi ja pistetään kalliilla myyntiin pelisoundtrackeinä, promotaiteena ja videodemoina. Odottakaa vain, kyllä se maine sieltä tulee. En vain tiedä, mikä on seuraava munillepotkittava populaarikulttuurin muoto, joka tulisi vapauttamaan pelit nykyisen räyhäkakaran roolista. Se on mielestäni aiheen polttavin kysymys, ei se milloin pelit tunnustetaan kulttuurissamme taiteena.