Täytyy kaiken rehellisyyden nimissä tunnustaa, että teen kandin, gradun ja toivottavasti myös lisurin ja vähintään unelmissani väikkärin tästä angloamerikkalaisten tiedekäsitysten pohjalta operoivasta, pohjimmiltaan aika turhasta kiistasta akateemisten sukupuolitutkimuksen paradigmojen välillä. Kukaan ei tietääkseni ole koonnut ilmiötä koskevaa kiistaa yksiin kansiin, vaikka lukemattomat kirjoittajat ovat kiinnittäneet kiistaan huomiota. Jokaisella tuntuu olevan biologiasta ja sukupuolesta mielipide, mutta mielipiteet jakaantuvat yllättävän jyrkästi kahtia. Argumentaatio tukee valtaosassa maailmaa vallitsevaa sukupuolijärjestelmään, mikä perustuu maskuliinisen merkitsemiseen feminiinistä arvokkaammaksi. Biologia on paitsi mitä konkreettisinta todellisuutta jonka joudumme ottamaan joka päivä huomioon, myös vaikeasti määriteltävää ja tulkittavaa. Tilaus biologiselle tiedolle ja ymmärrykselle ei ole kadonnut, etikä varmasti tule katoamaan minnekään. Tarvitaan vain syvällisempää ymmärrystä siitä, millaisen 'biologian' me haluamme hallinnoivan elämäämme.

Esimerkiksi Evelyn Fox Keller, Donna Haraway, Ruth Bleyer ja Anne Fausto-Sterling ovat saaneet 'sukupuolisensitiivisiä' vastikkeitaan biologian 'fanittajien' piiristä, kuten Anne Campbell, Elizabeth Grosz ja jopa tunnettu Darwin-profeetta Steven Pinker. Näen tuoreehkon suuntauksen kiinnostavana siksi, että biologian arvovalta nähdäkseni pikemminkin laajenee ja laimenee, ei murene tai vahvistu, juuri sen tähden että joukko biologian arvon tunnustavia tutkijoita on alkanut lähestyä ultimaattisten(?) sukupuolierojen tutkimusta eroja yleisesti tunnustavasta, ei anteeksipyytelevästä, perspektiivistä. Kyse ei myöskään ole perinteisemmästä darwinistisesta erofeminismistä, jossa biologia jälleen kerran merkittyy (dikotomisen ja bipolaarisesti homogenisoituvan) eron ja erolle annettujen merkitysten kautta, ei tasa-arvon eettisen tason yhdistävän sukupuolidiskurssin työkaluksi.

Feministisen ajattelun keskeinen kattoeetos on aina ollut, että sukupuolieron eetos itsessään näyttää tuottavan hierarkiaa, ja naisilla on tässä mielessä kulttuurisesti huonompi asema jo senkin vuoksi, että tällaisen aseman tunnustaminen 'todistaa' naisten olevan heikompi astia. heikkouden esille tuominen on siis jo itsessään usein toiminut todisteena jostain perimmäisemmästä heikkouden syystä, jota vastaan feministien tulisi välttämättä hyökätä vaikuttaakseen vakuuttavilta. Miehet ovat laatineet pelisäännöt niin pitkälti, että naisten tukaluus ulottuu kaikkein perustavimpiin logiikan linnakkeisiin, aina metafysiikkaa myöten. Heteroseksuaalisena miehenä ja feministinä en koe oloani yhtään sen vähemmän tukalaksi, koska tunnistan todellisuuden tulkintoihin viittaavat ja niitä pohjustavat jäyhät rakenteet.

Keskeisin nykyajan metafyysisen tason konstituoiva selittäjä on Pyhä Biologia. Pyhää siitä ei tee sen kiistaton asema valtadiskurssina – päin vastoin, kyse on biologian monisyisestä arvovallasta myös ihmistä ja sukupuolta koskevien ongelmien tärkeyden määrittelijänä ja rajaajana. Biologia on diskursiivinen muodostuma, johon kysyttävien kysymysten tärkeys suhteutuu ja suhteutetaan. Biologia asettaa standardit "tieteelliselle argumentaatiolle" ja hierarkisoi kielellisissä käytännöissä sukupuolta koskevan tiedon metafyysisen järjestelmän. Biologiaan vetoaminen on, ollaanpa sanan merkityksestä mitä hyvänsä mieltä, yksi voimakkaimpia mahdollisia argumentteja, kuten sosiologi Jeffrey Weeks totesi 1980-luvulla. "Suurten kertomusten", kuten kansallisvaltioiden, kylmän sodan ja etenkin uskontojen trivialisoiduttua länsimaisen eurooppalaisen käsiteavaruudessa, biologia on nostettu arvoon arvaamattomaan, tieteen uudeksi jothotähdeksi 2000-luvulle, kuten fysiikka teki 1900-luvulla.

Kuitenkin 'biologia' on viime kädessä kulttuurinen merkitys, käsite johon vedotaan tukalan paikan tullen, konsepti johon ladataan valtavia toiveita, odotuksia ja uhkia. Biologia on toisille avain tulevaisuuteen ja itsemme ymmärtämiseen DNA-reseptin, peilisolujen ja kantasolujen tutkimuksen myötä, toisille Pandoran lipas jonka avaaminen merkitsee inhimillisten arvojen kuolemaa ja uusliberalistisen markkinamentaliteetin idealisoimista ihmissuhteiden vuorovaikutuksen viitekehykseksi ja arvopohjaksi.

Berger & Luckmann kiteyttivät 1960-luvulla kokonaisten oppialojen näkökulmien vähättelyn nihilaation käsitteeseensä. Janne Kivivuori sittemmin on käsitellyt nihilaatiota psykoanalyysin ja edifioivan psykologian puitteissa – etenkin näistä jälkimmäinen toimii eettisten tiedonintressien puitteissa Habermasilaisittain tarkasteltuna.

Naistutkimushan on tunnustetusti emansipoivaa lähtökohdiltaan – se pyrkii eksplikoimaan ja purkamaan vallitsevia valtarakenteita ja pitäytymään tuottamasta uusia ja perinteisempiä tieteenaloja haastavia 'tosiasiaväitteitä'. Samalla se valikoi kritiikkinsä kohteiksi "helppoja saaliita" keskittyen pilkkaamaan ihmisten arkijärkeä ja pop-tieteellistä mediaa sukupuoli-diskurssin tuotteellistamisesta implisiittisen heteroseksuaalisen matriisin (tai hegemonisen heteroseksuaalisuuden) ja familistisen ideologian tarpeisiin.

Nihilaatio itsessään toimii toki ainakin kahteen suuntaan, eli vaatimukset oikeammalle, korrektimmale tai "eettisesti kestävämmälle" totuudelle sukupuolista, sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta muistuttavat suuresti Tammisalonkin arvioiman Ullica Segerstrålen jo legendaarisen väitöskirjan selvitystä 80-luvulla käydyistä tiedemaailman 'Darwin-sodista'. Niissähän olennaista olivat kysymykset biologisesta essentialismista, reduktionismista ja determinismistä – samalla kun biologistien diskurssi pyrittiin osoittamaan tieteellisesti virheelliseksi, siihen puuttumisen mahdollisti olennaisesti juuri sen eettinen ongelmallisuus.

- neonomide

Kirjoittelin blogini yleisön tuottaman huutomyrskyn saattelemana uuden, positiivisemman version Laasasen kohuteoksesta Turun ylioppilaslehden nettisivulle:


Olennaisimpana ongelmana Laasasen teoksen teeseissä näen sen, että psykologiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät esitetään alisteisina biologisille ja markkinataloudellisille – Laasasen tapauksessa tilastojen ja tutkimusten cherry pickingillä haalituille – "keskimääräisille tosiasioille". Näihin ylpeästi tarrautuen Laasanen kätevästi välttyy ottamasta mitään suoraa kantaa aiheeseen liittyviin moraalisiin kysymyksiin. Tämäkös valtavirtaa edustavia ihmistieteellisiä sukupuolitutkijoita on jo ehtinyt ärsyttää ennennäkemättömällä intensiteetillä – yhtäkkiä naisten osuus heterosuhteiden dynamiikassa onkin riisuttavissa kuin keisarinna vaatteistaan, ilkipaljaaksi kaikkien silmien eteen. Ilmiön täyskieltoa seuraakin palstametreittäin nolla-argumentaatiota ja olkinukkeilua; 'teorian' kannattajat sen sijaan osaavat jäsentää naisten
seksuaalisen vallan rakentumista vakuuttavasti ja eri tekijöitä eritellen. Keskustelun voittajat ovat siis jo selvillä: Laasasen komppaajat ja akolyytit ovat esittäneet toistaiseksi parhaan kuuloiset argumentit, vaikka sitten vain siksi että pyöritelleet teemaa niin kauan keskenään. Tällä ei ole viime kädessä merkitystä; olennaista on ilmiön kieltävien puheenvuorojen älyllinen laiskuus ja olkinukkeja vilisevä moraalihysteria, joka Laasasen teesien kommentointia on kaikkialla värittänyt – aina enimpiä akateemisen maailman edustajien puheenvuoroja myöten.

Naisten seksuaaliseksi vallaksi nimetyn ilmiön käsittelyn arkaluonteisuus näyttää pohjimmiltaan perustuvan moraalistetulle dikotomialle: naisilla viime kädessä joko on tai ei ole seksuaalista valtaa. Valta edelleen näyttäytyy monille puhtaimmissa muodoissaan eli konkreettisena kiristyksenä tai nurkkaan ahdisteluna, jopa väkivaltana – eli liitettynä miehiseen vaikutusvaltaan, ei naistyypillisemmäksi nähtyihin epäsuoraan ihmissuhdepelaamiseen tai romanttisen diskurssin väärinkäyttöön. Yhteiskuntatieteissä vallasta on kuitenkin kirjoitettu jo kauan myös ei-pakottavana, rakenteita määrittävien prosessien keskinäisen neuvottelun tuloksena, mikrodiskurssien kontekstuaalisen toistamisen pönkittämänä itsesäätelynä ja idealisoituneiden diskurssien tuottamana (sukupuoli-)ideologiana. Muun muassa. Vallan ei tarvitse olla suoraan artikuloitua eikä paikantua juuri tiettyijen yksilöiden käyttäytymiseen. Tämän Laasanen onkin osuvasti todennut, vaikkei hänen vaihtoteoriansa tätä suoraan ilmaisekaan.

Toisin sanoen, naisten seksuaalinen valta vain 'on' ja siten kirjoittaja on taikonut itselleen näennäisen immuniteetin Alemman Tason pillunruikuttajamiesten (ATM) edustamien ääripositivististen tiedekäsityksten puolesta. Wanhat kunnon naisvihamieliset argumentit eivät toistu Laasasen kirjassa suorasanaisina hyökkäyksinä, vaan näennäisneutraaliin kaapuun puettuina "tilastollisina tosiasioina", jolloin ihmisten käyttäytyminen näyttäytyy kaiken feminiinisen kulttuurin edustaman ja tuottaman romanssipaskan alta kirkastuvana 'totuutena' sukupuolten välisten suhteiden raadollisuudesta. Tästä seuraa se oivallus, että monet naiset rationalisoivat yksilöllisessä mielessä omiksi väitetyillä 'tunteillaan' vallankäyttöä feminiinisen ja romanttisen diskurssin mahdollistamin keinoin – uhriutumalla, esittämällä loukkaantunutta, tyytymätöntä tai väärinymmärrettyä mitä moninaisimmissa tilanteissa. Tällä tavoin vastuu naisen mielenlaadun ylläpitäjänä sälyttyy joko suoraan tai epäsuoraan miesten omaan käyttäytymiseen. Kulttuurisesti naisille pedatulla miesten yliymmärtäjän roolilla toisin sanoen on se kääntöpuoli, että nainen voi käytännössä aina odottaa, että miehen on 'ymmärrettävä' naista oikein. Tästä aiheesta onkin puhuttu varsin vähän myös akateemisesti – yleensä naistutkimuksen mielenkiinnon kohteena on ollut naisten romanttisen roolin ulottuminen lukemaan miesten motiiveja ja vastaamaan niihin ennakolta.

Tämä naiselle kulttuurisesti määrittyvä telepaatin rooli voi myös olla objektivoiva, koska naiseksi yleisesti kasvetaan olettaen että nainen on parisuhteen ekspertti ja miehen on tultava naisen preferoimaksi toimijaksi, koska juuri nainen tietää itse "mitä haluaa" ja romanttisen suhteen edellytyksenähän usein nähdään olevan juuri "kemioiden kohtaaminen". Jos kemiat eivät heti kohtaakaan, nainen näkee itsensä vastuullisena ja jopa velvoitettuna muuttamaan oman jöröjukkansa sisäsiistiksi, jopa hovikelpoiseksi, ehkä jopa unelmien partneriksi. Naisten usein todettu taipumus etsiä miehen mielestä hyvin toimivasta parisuhteesta jatkuvasti parannettavaa ja sen rakoilemisen merkkejä onkin ehkä vain oire laajemmasta miehen muokkaamisen projektista – naisille emotionaalinen yhteys mieheen on usein jatkuvaa romanttisen diskurssin toistamisen ja vaihtelun yhdistelmää, jossa miehen täytyy näyttää aktiiviselta ja itselliseltä toimijalta. Nainen näyttäytyykin kuin näytelmän ohjaajana, ja mies näyttelijänä, jonka tulisi ymmärtää naisen motiiveja ja 'tunteita' ennen kuin nainen avaa suutaan tai tekee yhtään mitään. Toisin sanoen parisuhde on miehelle kaksinaisten ja ristiriitaisten apineiden värittämää – toisaalta tulisi vastata maskuliinisuuden vaatimuksiin homososiaalisessa kontekstissa, toisaalta tulisi vastata tämän ohella naisen tulkintaan romanttisesta diskurssista.

Hyvä heterosuhde on siis sellainen, jossa miehestä tehdään nainen juuri niissä tilanteissa, kun nainen haluaa. Jos mies ei tätä tajua eikä nainen halua käyttää rautalankaa, miehen on kärsittävä seurauksista. Näin naisen etuksi näyttäytyykin miehen ohjaaminen takaisin "oikeille raiteille" – naisen ikiomaksi itsen tunteita ja motiiveja avoimen kirjan tavoin lukevaksi telepaatiksi. Tietenkin tämä kaikki liittyy ihmisten emotionaaliseen teorisointiin – seksillä ei ole tässä ruletissa välttämättä mitään ilmeistä tai olennaista osaa. Moni suhde pysyy kasassa ihan muusta syystä kuin seksin vuoksi. Laasasen seksi/valta-teorian ytimessä on joka tapauksessa juuri miehiä viime kädessä koskeva emotionaalis-seksuaalinen riippuvuus – enimmäkseen toki hyvännäköisistä & parikymppisistä – naisista. Redusoimalla miehen tarpeet seksiin seurataan nykyisen, läpeensä pornoistuneen, neoliberalistisen talouslogiikan ideaa seksuaalisuudesta viime kädessä kauppatavarana. Kyse on kuitenkin juuri tunnetaloudesta ja vallan eri tasojen välisestä neuvottelusta, mikrotason sukupuolipolitiikasta ja yksityisten reviirien merkitsemisrituaaleista. Kun nainen merkitsee miehen mieleisekseen, mies kokee helpotuksen tunnetta, mutta nainen on vasta pääsemässä vauhtiin – eihän avioon pääsemisessä alunperinkään ollut mitään hauskaa, vaan miehen muokkaaminen ja muuttaminen on aina ollut tarinan pihvi.

Tunnetalous jääkin Laasasen näkökulmasta heitteille kuin pesuveden mukana viemäriin heitetty lapsi; naiset joko tajuavat että revan omaaminen ja naiseksi merkittyminen antaa suurta valtaa suhteessa miesten käytökseen, tai sitten he jatkavat kritiikittä oman lempilapsensa, romanttisen kulttuurin diskurssien konformoimistaan. Joka tapauksessa naisille lapsista lähtien miehiä tyypillisemmän ja huomattavasti palkitumman vallankäyttökulttuurin, aggressiivisuuden ja moraalikäsitysten aivan olennainen naistypilliseksi muokkaava ja suodattava tekijä on EPÄSUORA valta – tämä näkyy kaikkialla naisten välisissä ja miehiin kohdistuvissa ihmissuhteissa ja se toimii juuri siksi, ettei siitä puhuta. Tämä taas johtuu esimerkiksi siitä, ettei selviä merkityksiä käyttäytymiselle TARVITSE antaa – naiset voivat feminististen tutkimustenkin mukaan vaikuttaa miehiin enemmän, kun käyttäytyvät epäsuorasti ja vihjaillen. Suorasukainen nainen saa kyllä sanansa kuuluviin, mutta valta katoaa samalla jonnekin. Samoin naisten väliset suhteet perustuvat perinteisesti usein pieniin konkreettisiin vihjeisiin, joihin ladataan suuria merkityksiä. Tämä on siis naisten sosiokulttuurisen vallan keskeisin piirre: IMPLISIITTISYYS.

Laasasen kokoomateos onkin kuin pieni pilleri, joka aiheuttaa ikäviä oireita: älyllistä krapulaa, ristiriitaisia tuntemuksia, mutta kaikkein tärkeimpänä efektinä Laasasen 'pilleri' mahdollistaa naisten käyttäytymisen näkemisen paljon rationaalisempana kuin millaisena se yleensä ihmisille näyttäytyy. Vanha kunnon nyrkkisääntö ihmisten motiivien ymmärtämiseen onkin monilta tyystin unohtunut: "mitä saan, mitä menetän" kysymyspari kertoo usein ihmisten käyttäytymisestä enemmän kuin kottikärryllinen uunituoretta sosiologista mikroteoriaa. Tässä mielessä Laasasen heteronormatiivis-seksistinen olkinukke muistuttaakin meitä läpeensä konservatiivisista juonteista, jotka yhä läpäisevät romanttista kulttuuria ja parisuhteiden sisäistä logiikkaa.

Toisaalta on myönnettävä, että käyttäytymistieteiden ja kulttuurintutkimuksen harrastajana kiitän Laasasta siitä, että hän yleensäkin jaksoi rakentaa näin vaikuttavan olkinuken, jota vastaan todella monet arvovaltaiset kommentoijat ovat viitsineet hyökätä. Uusi ja näinkin selkeästi artikuloitu pyhä lehmä julkiseen sukupuolikeskusteluun on ehdoton plussa. Optimistina sanoisinkin, että keskustelu ei voi kuin parantua tästä eteenpäin – olkoonkin Laasasen puheenvuoron ainoa oikea ansio vain sen osoittaminen, että nykyaikana(kin) naiset(kin) voivat olla äärimmäisen rationaalisia paskiaisia myös yksityisellä elämänalueellaan, pitkälti tiedostamattaan. Sukupuolisuhteiden kultimussukka-uhriroolin kaatuminen vain naisten harteille nimittäin sekä jättää miehet ikuisen pahiksen rooliin, myös sitoo naiset yksilöllisen traagiseksi kokemaansa madonna/huora-kehitelmään ja siten ehkäisee tehokkaasti naisten miehiin kohdistaman esineellistämisen tarkastelua ja etenkin sitä koskevaa julkista diskurssia. Mies uhrina voi olla vain naisten uhriroolin projisointia miehiin, mutta seksuaalisesta (tai romanttisesta) vallasta puhuminen asettaa sukupuolisuhteet sellaiseen kehikkoon mihin ne kuuluvatkin: monimutkaiseen arvojen, sukupuolittuneiden tulkintojen ja halujen ristituleen.

Onhan Laasasen tekele akateemisesti, eettisesti ja – tarkemmin ajatellen – myös maalaisjärjen kontekstissa pitkälti silkkaa roskaa. Esimerkiksi romanttista diskurssia ei käsitellä teoksen basiksena, vaikka siitähän Laasanen koko ajan puhuu. Miesten motiivien redusoiminen pillunsaantiin ja vitsailut naisista karvavisalla uraputkeen ponnahtavina "geneettisinä julkkiksina" ampuvat Laasasen teoriaa jalkaan antamalla naisaktivisteille tekosyyn rytätä teos misogyyniseksi roskaksi. Tokihan naiset ymmärtävät oman seksuaalisuutensa arvon ja sillä voi selittää jopa naisen miesten pornoharrastukseen kohdistamaa inhoa, mutta rajansa kaikella – jos jopa Laasasen viittaamat pikkupoikien sarjaraiskaajat kiehtovat joitain naisia, niin tämä kertoo varmasti enemmän näiden naisten mielenterveydestä, kuin naisten seksuaalisen vallan mekanismeista.

Laasasen teoksessa lähinnä esitetään tulkintoja vain omaa teoriaa ja argumentaatiota pönkittävin lähdeviitearmadoin ryyditettynä asioista, joiden olemassaoloa ei ole saanut äijien saunailtojen ulkopuolella edes ehdottaa julkisesti, ainakaan ennen naisten äänioikeuden ensimmäistä vuosijuhlaa. Mutta rehellisyyden nimissä sanoen, käsiteltyjen asioiden luonne ja ilmeneminen yksien kansien sisällä on jotain pirun loistavaa. Missään ei voi olla heteromiestä, joka ei olisi joskus kyrpiintynyt naisten käyttäytymiseen romantiikan valossa ja jäänyt ihmettelemään: "mitä olen tehnyt väärin". Laasasen sanoma on, että miestä ei voi syyttää kaikesta, eikä välttämättä edes enimmästä pahasta, mitä heterosuhteiden valtadiskurssiin liitetään.

Vuoden miesteko onkin mielestäni jo ratkennut – heteronormatiivisen sukupuolikeskustelun pöllyttäjänä Laasanen on tehnyt modernin populaarin kirjottamisen poleemisen klassikon, jonka arvo tullaan tunnustamaan ja kunnolla tajuamaan vasta teoksen pohjalta käytävissä kiistoissa. Hyvällä tavalla huonon teoksen tunnusmerkkihän on se, että vasta siitä seuraava keskustelu tekee teoksesta tärkeän. Laasasen tarkoituksellinen heterosuhteita "piru Raamattua"-tyyliin lukeva artikulaatio saa heterosuhteet näyttämään kaiken heteronormatiivisen idealisaation vastapainoksi näyttäytymään edes välähdysten ajan VAIHDON järjestelmänä, joissa ei tarvitse olla juuri mitään olennaisesti huomionarvoista, sopimuksenvaraisuuden ulkopuolista todellisuutta. Joskus vaihto kannattaa vaan nähdä vaihtona. Tunteet, halut ja tavarat ovat neuvottelujen tulosta, yksityisen romanssidiskurssin myötä naisten arvomaailmaan vertautuvia ja siten sisällöltään usein tylysti ulkopuolisilta suljettuja sosiokulttuurisia diskursiivisia mekanismeja, joissa miehillä on toiseutetun objektin, puhunnan kohteen rooli. Sukupuolisegregaation siemenet jaetaan jo lastenkulttuurissa, jossa kaikki tytöt ja pojat jaotellaan eri ryhmikseen sekä sukupuolten väliset suhteet seksuaalistuvat eri mekanismein jo ennen peruskouluikää.

Juuri kansantajuisista konsepteista johtuen Laasasen tapa kertoa 'romantiikasta' meneekin ihmisille paljon tehokkaammin perille, jos sitä vertaa akateemisen käsitevesakon karstoittamaan 'tasa-arvosensitiiviseen' perustutkimukseen ja populaariin tasa-arvolässytykseen, jota laitosyliopisto pieree pihalle feministisen politrukin hallitessa "eettisesti kestäviä" puheenvuoroja kaikenlaisista sukupuoliasioista. Laasasen teoksen pointti on kuin käärme joka tungetaan tykinpiippuun, mutta joka yleisön joukkoon lentäessään toimiikiin lopulta ihan fiksuna pelinavauksena. Jonkunhan nämä asiat piti sanoa, jollain tavalla, jossain muodossa. Naisten Seksuaalinen Valta on siis – kaikesta johtuen ja kaikesta huolimatta – populaarin sosiologisen kirjoittamisen helmi! ;-)