Kaksin käsin lehmää sarvista – arvostelu teoksesta Naisten Seksuaalinen Valta (Henry Laasanen, Multikustannus, 2008)

Henry Laasasen teos Naisten Seksuaalinen Valta lähtee takakansitekstin mukaan ajatuksesta, että ”tärkeä mutta vähän käsitelty yhteiskunnallisen vallan muoto liittyy naisten valtaan odottaa ja edellyttää miehiltä vastapalveluksia seksiä vastaan”. Suomen luetuimpiin lukeutuvaa nettilokia kirjoittava, yhteiskuntatieteitä opiskellut Laasanen tunnetaan jo vuosien ajan esittämistä ajatelmistaan, että naiset ovat niin valikoivia (ja tietenkin kaksinaismoralistisia) miesseuran valinnan ja valinnoista puhumisen suhteen, että se aiheuttaa miehille suurta henkistä kipua, kateutta ja pahaa oloa. Parinhakumarkkinat ovatkin Laasasen mielestä naisten markkinat, joilla miesten rooli on usein ihan väistämättä jatkuvaa esittämistä, näyttelyä ja yrityksiä vastata naisten epärealistisen suuriin vaatimuksiin. Jotain siis tarttis tehdä, eli vastuullistava sormi hakeutuu yllättäen naisia kohti – naisten täytyy muuttua.

Teoksessaan Laasanen käsittelee ilmiötä pääosin vaihtoteoreettisen näkökulman kautta, jota soveltaen hän kuvaa heteroseksuaalisia pariutumismarkkinoita työnhakija / työnantaja –analogian kautta – nainen on miesten suhteen kuin työnantaja, joka joutuu hiki hatussa valikoimaan 10 surkimuksen joukosta sen, joka vastaa parhaiten naisen huippupitkää ja tietenkin sisäisesti ristiriitaista vaatimuslistaa. Miehen osa on siis pyrkiä erottautumaan riikinkukkokoiraan tavoin muiden surkimusten joukosta tehdäkseen vaikutuksen tähän, karikatyyrimaiseen passiivisesti miesten lähestymisyrityksiä tuomaroivaan koppeloon. Eikä haasteellinen osuus lopu sitten millään – nainen on pariutumisen jälkeenkin miesten suhteen kuin elohopeaa paperilla, täynnä emotionaalisia, taloudellisia ja sitoutumiseen liittyviä vaatimuksia. Mies sen sijaan tyytyy vähään, haluaa lähinnä vain hyvännäköisen, nuoren ja helpon naisen, jolta saa säännöllisesti seksiä. Laasasen käsitys sukupuolten välisestä seksuaalikulttuurista on siis klassisen instrumentaalis-ekspressiivinen sosiologi Talcott Parsonsin henkeen – yhteiskunta ja ihmissuhteet toimii molempia tasoja jokseenkin tyydyttävästi kun mies tuo leivän pöytään ja nainen kerää näkymättömän potin ”kaksoispalkan” muodossa – antaen miehelle saamiensa resurssien tyydyttävyyden perusteella rehkinnän palkkioksi seksiä (ylenpalttisen laskelmoivan ja mielivaltaisen) harkintansa mukaan. Laasasen näkökulman tuoreutta korostavista hehkutuksista huolimatta jotenkin jää vaikutelma, että näkökulmasta on kirjoitettu ennenkin.

Laasasen itse kunnianhimoisesti nimeämä ”vallitsevaa feminististä tasa-arvoparadigmaa haastava” markkina-arvoteoria (MA-teoria) tuo monilta osin mieleen internetissä ja miesten saunailloissa toistuvat parinvalinnan realiteetteja kuvaavat, baarielämään kiteytyvän ”lihamarkkinateatterin” yleistävine sukupuolitulkintoineen ja naisten miespuolisten kaverisuhteiden ambivalenssia kriittisesti tarkastelevan ”tikapuuteorian” kaltaiset tympeän seksistiset populaarit kokonaisselittäjät, joita Laasasen teorian tavoin ”tieteellistetään” tarvittaessa vulgaarilla sosiobiologialla & evoluutiopsykologialla, tai sillä olennaisimmalla eli ”reaalitodellisuudella”.

Hieman yllättäen Laasanen asettuu melko neutraalille kannalle tiedepoliittisesti, eikä lähde esittämään tiukkoja väitteitä miksi asiat ovat niin kuin ovat. Teoksen kantavaa ideaa todistellakseen Laasanen toki esittää (häkellyttävän satunnaisesti valikoitua) dataa m. evoluutiopsykologiasta, käsittelee myös feministisiä teorioita (tyrmätäkseen ne tai käyttämään argumenttiensa keppihevosina) ja välttää johdonmukaisesti etenkin sosiologian ja naistutkimuksen oivalluksia tunnetalouden ja kokemuksellisuuden tärkeydestä ihmissuhdeasioissa. Psykologinen perspektiivi onkin Laasaselle yhtä kuin yksilön markkina-arvo – valta on resurssia ja sitä kenellä on vaihtotilanteessa varaa pyytää toiselta enemmän maksua.

Teoksen oivaltava ydinajatus näyttääkin perustuvan markkinateorian sijaan mm. sosiaalipsykologisiin tutkimuksiin, joissa naisten seksuaalinen mukautuvuus nähdään keskimäärin miehiä suurempana – naisten seksuaalisuus vaikuttaisi olevan sosiaalisista ja kulttuurisista olosuhteista riippuvaisempaa kuin miehellä. Markkinanäkökulman ytimessä on siis ajatus, että miehet haluavat (hetero-)seksiä enemmän kuin naiset – tämä edelleen antaa naisille valtaa vaatia miehiltä erilaisia palveluksia ja huomiota seksiä vastaan. Laasanen toteaakin että naisille suunnattu romanssikirjallisuus on paljon haitallisempaa kuin miehille suunnattu pornografia, koska edellinen ohjaa naisia tarkastelemaan miehiä suhteiden aktiivisina osapuolina ja näin ollen tuottaa epärealistisia odotuksia millaisia miesten tulisi olla. Pornon kulutus taas on itse asiassa miesten seksuaalista reaalista aktiivisuutta vähentävää toimintaa ja siten voi Laasasen mielestä jopa ehkäistä miesten syrjähyppyjä – toisaalta nainen voi kokea että hänen seksuaalisuutensa arvo vähenee, kun mies ei enää tarvitsekaan tämän seksuaalisia palveluja.

Laasanen tulkitsee miesten keskimääräisesti vähäisemmän seksuaalisen halun tilannekohtaisuuden ja voimakkaamman libidon niin, että ”miehet ovat enemmän eläimiä”, mikä tuntuu teoksen kontekstissa taktiselta kilpikonnapuolustukselta ”ihmisen biologian kieltävien” humanistien ja feministien ennalta arvattavia vasta-argumentteja kohtaan. Jos sukupuolet ovat seksuaalisilta tarpeiltaan perustavassa hengessä erilaisia otuksia, miesten on kätevää suojautua eläimellisempine haluineen seksuaalista valtaa koskevan keskustelun viattomiksi uhreiksi ja näin vastuullistaa naiset omasta seksuaalisuudestaan. Näin esimerkiksi miesten yleisempi taipumus irtosuhteisiin näyttäytyy silkkana ”tosiasiana”, joka ei tarvitse enempää selittämistä – naiset nyt vain odottavat miehiltä valtavaa tunnepanostusta, siinä missä miehille usein riittää naisen ”helppous” sekä nopea ja säännöllinen seksin saaminen. Myös Laasasen ilmeisesti oivaltavaksi tarkoitettu huomio naisten voimakkaasta keskinäisestä seksuaalisesta kontrollista ja siten naisten keskinäisen ”huorittelukulttuurin” funktiosta sanktioida ja halveksia prostituoituja ”liian halvalla seksiä antavina naisina” alleviivaa Laasasen matalaotsaisuutta. Fiksummaksi hän petaa huomiotaan lainauksin mm. feministi Mary Wollstonecraftin satoja vuosia sitten esittämistä ajatuksista avioliitosta prostituutiota pahempana itsen myymisenä. Nykyisin, 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen hedelmien aikana, ajatus kattavasta naisten kollektiivisesta seksuaalisesta vertaiskontrollista hajoaa argumenttina mahdottomuuteensa.

Teoksen oletuslukija on ilmeisesti heteromies, joka palaa halusta tietää, mitä se naisen seksuaalinen valta ”tieteellisesti” tarkastellen on ja mitä asialle voi tehdä. Ei liene yllättävää, että Laasasen mielestä mies ei voi tehdä asialle oikeastaan yhtään mitään. Miehen suuri virhe on nimittäin rikkoa perinteisiä käsityksiä ”yksin pärjäävästä miehestä” ja pahin virhe on valita koti-isä -vaihtoehto. Perinteiseen breadwinner-rooliin pyrkiminen sekä taloudellisten resurssien ja statuksen pönkittäminen urasuuntautuneella putkinäköajattelulla ovat ominaisuuksina Laasasen viitteiden mielestä jopa useimpien feministien miesihanteiden kärkipäässä, vielä tänäkin päivänä. Nainen nyt vaan kokee kotiin jäävän tuttisankarin joko ärsyttäväksi tai iljettäväksi vätykseksi – riippuen päivästä ja miehen muista, rahantekokykyä vähemmän tärkeistä ominaisuuksista. Edelleen, jopa feministi haluaa miehen viime kädessä elättävän hänet, toteaa Laasanen.

Laasanen suorastaan huutaa rivien välistä, että parinvalinta laajempana yhteiskunnallisena ja tasa-arvopoliittisena ilmiönä on naisten seksuaalisen vallan myötä kautta linjan, eettisiä kysymyksiä myöten, juuri naisen vastuulla – ellei vain miehellä satu olemaan rahaa kuin roskaa ja varaa valikoida naisista nuorimmat ja seksikkäimmät, eikun siis ne markkina-arvoltaan parhaat, ”vuokralle”. Tällaisia miehiä on tosin vähän ja käytännössä vain heillä on varaa kierrättää ja pyörittää naisia, sekä ”vaihtaa rypyt nuorempaan” kuten Esa Sievinen asian esitti. Tuntuu että Laasasen teoksen käytännössä edustama miehille suunnattu self-help -tyylinen kirjallisuus ei pyri vapauttamaan miehiä omaehtoisesti, vaan vastuullistamaan, jopa syyllistämään naisia miestenkin valinnoista. Miehet näyttäytyvätkin teoksessa jatkuvasti naisten valintojen kautta suoraan tai epäsuoremmin rakentuvina reppanoina, aina luuserigeenien välittymisen tasolta väkivaltarikollisten seksuaaliseen suosimiseen ja ”kusipäiden” sosiaaliseen (yli-)arvostukseen. ”Älkää uskoko millaisia miehiä naiset sanovat haluavansa, vaan katsokaa millaisia miehiä he tosiasiassa valitsevat”, Laasanen toteaakin nettiblogissaan. Nainen valitsee ja mies vikisee. Laasasen keskeinen sanoma onkin pikemmin vain ”todistaa” miesten olevan ikävästi altavastaajina seksuaalimarkkinoilla ja siten miehet voivat tehdä asialle yllättävän vähän muuta kuin antamalla naiselle Laasasen Naisten Seksuaalisen Vallan parisuhteen päättymislahjaksi. Väistämätön jatkokysymys onkin, miten pitkälle Laasasen sinällään oivaltava varoitus ”tämä kirja ei välttämättä miellytä naisia” on tarkoituksellista itseironiaa.

Naisten Seksuaalinen Valta tuntuu ennakoitavalta ja perinteisen konservatiiviselta ”miesnäkökulmalta” tasa-arvokeskusteluun. Yhteiskunnan sukupuoliarvot määrittävän ”feministisen valtaparadigman” vastapainoksi naisten vallankäyttöä pohtiva Laasanen asettuu argumenteissaan mm. perustelemaan sukupuolista häirintää miesten ”puutteen”, tai siis naisten ”antamattomuuden” tuottamana ilmiönä. Näin myös eduskunnassa esiintyvä sukupuolihäirintä näyttäytyy miesten ”puutteen” luonnollisena seurauksena. Tästä päättelyketjusta tulee kirkkaasti mieleen ja halu kompata joidenkin Mies Vailla Tasa-arvoa –teoksen kommentoijien tekemää johtopäätöstä, että ”ehkä miehiltä pitäisi perua äänioikeus ja estää pääsy vastuullisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin kun he eivät voi ’luolamiesluonnolleen’ mitään”. Miehenä taidan silti vastustaa ajatusta.

Laasasen teoksen ehkä oivaltavin – myös julkisessa tasa-arvokeskustelussa usein unohtuva – pointti on, että miehet (toimii molemmin päin) ovat osaltaan sellaisia kuin naiset haluavat heidän olevan, jolloin edelleen voidaan kysyä millä ehdoin romanttinen diskurssi ja ihmissuhteiden arvoja neuvottelevat puhetavat ovat ”tasa-arvoisessa” Suomessa naisten homososiaalisten käytäntöjen määrittelemää kulttuuria, jossa mies on osaltaan sivustakatsoja – siksi että haluaa olla tai siksi että hänet sellaiseksi määritellään ja toiseutetaan. Mutta Laasanen ei kykene eikä halua purkamaan aihetta mitenkään – teoksessa ei mainita edes vahingossa vaikkapa sukupuolitutkimuksessa vaikutusvaltaista ”pakollisen heteroseksuaalisuuden” käsitettä tai, veljes/sisarliittoumien valtaa. Asemoitumalla joko viattomaksi evoluutiopsykologisoijaksi tai kvartaaliaikamme trendikästä markkinahenkeä mainostavaksi ”radikaaliksi tieteilijäksi” Laasanen välttelee johdonmukaisesti käyttämästä valtaosaa ihmistieteellisen sukupuolitutkimuksen (kuten naistutkimuksen) annista kriittiseen sukupuolikeskusteluun – arvatenkin saadakseen markkina-arvoteoriansa näyttämään uskottavammalta heteromiesten muodostaman yleisön silmissä. Kukapa ”aito heteromies” nyt naisten tekemää tutkimusta tieteenä pitäisi? Tieteellistä teoksen käsittelyosuus onkin lähinnä muotoseikoiltaan – sekava sekoitus nettikeskusteluista tehtyä tulkintaa irrallisin Suomi24-viisauksin ja cocktail pääosin MA-teoriaa tukevaa hyvin sekalaista lähdeaineistoa uponnee kyllä odotetusti oletettuun lukijakuntaan odotetulla tavalla, tatuvanhasmaisena näennäistieteenä.

Aiheen kunnolliseen käsittelyyn ei nimittäin auta vaihtoteoreettisuus, ei laiska biologisointi, eikä pakollinen feministien mätkiminen miesnäkökulman oikeuttamiseksi. Hyvän aiheen pilaaminen huonoilla näkökulmilla ei toki ole vain Laasasen kaltaisten piilo-ideologisten miesaktivistien helmasynti. Akateemisen naistutkimuksen tarjoamien näkökulmien johdonmukainen välttely ja yksioikoisten talousmetaforien ryöstöviljely tavattoman monimutkaisten psykologisten ja sosiaalisten ilmiöiden alueelle on akateemisesta näkökulmasta kuin tietoista ylämäkeen luistelua – toisaalta typerää vakuuttelua että naiset saadaan kuuntelemaan miesten näkökulmia kirjoittamalla yltiömäisesti omaa ”objektiivisuutta” korostamalla ja siten jotenkin ymmärtämään, mitä naiset tarkalleen ottaen tekevät väärin. Osuvammin sukupuolisuhdekisassa väliin putoavien miesten ahdinkoa kuvaakin psykiatri Hannu Lauerma, joka taannoin esitti että vaikka nykyisin miesten on sallitumpaa osoittaa tunteita, niin ”ei sellaisia tunteita”, eli heikkoutta, epävarmuutta, surua – ne ovat yhä ikään kuin edelleen varattu naisille koska he saavat niistä myös ”pisteet kotiin”. Laasanen ottaa miesten epätasaisena (ja epäreiluna) koettuun sukupuoliseen toimijuuteen kantaa lähinnä palauttamalla parisuhteen seksiaktiksi ja seksin heteroseksuaaliseksi vaihtotaloudeksi, jossa nainen huoraa ei vain ruumiillaan, myös tunnetiloillaan, miesvalinnoillaan ja yleisellä, laskelmoidulla hankaluudellaan. Evoluutioteoriaan vetoaminen tieteellisen painoarvon lisäämiseksi edelleen alentaa Laasasen uskottavuutta tasa-arvotaistelijana – jos biologia aiheuttaa naisten mieltymykset rikkaisiin ja ilkeisiin johtajamiehiin ryysyläistytöistä rikkaisiin keski-ikäisiin perijättäriin kuten Laasanen viitteineen vakuuttelee, niin miesten ihanteellinen yhteiskunta alkaa näyttäytyä lähinnä japanilaisen patriarkaalisuuden ja Saksan mallisen laillisen (ja mieluiten yleisesti sallitun) huorissa käymisen yhdistelmänä.

Olisi ihan kiva juttu, jos tänä vuonna miesten asemaa heteroseksuaalisessa matriisissa pohdittaisiin muutenkin kuin yksioikoisin valitusvirttä muistuttavin esseekokoelmin (Mies Vailla Tasa-arvoa) tai kuvaamalla naisia karva-visan vallalla miehiä pyörittävinä ja (konkreettisesti laskimella) laskelmoivina, miehiä lypsävinä narttuina.