Naistutkimus ja biologia


Myönnetään, luen naistutkimusta pääaineenani. Olen myös "vakaumuksellinen hetero" (hauska käsite lainattu oikeustieteilijä Mervi Parviaiselta), profeministimies ja ahkera tasa-arvokeskustelija. Hain myös aikoinaan lukemaan biologiaa ja olin intohimoinen luonnontiedeintoilija. Siinäpä ehkä varsin erikoiset lähtökohdat lähteä kirjoittamaan naistutkimuksen ja biologian suhteesta. Pyrin alla selvittämään hieman naistutkimusta koskevan panettelun taustoja ja analysoin kiistan luonnetta yleisemmin ja esimerkkeihin tarttuen.

Naistutkimuksen ja biologian ongelmallista (tai ongelmalähtöistä) suhdetta on tuotu esiin mediassa jo vuoden 2006 alusta lähtien, kun tietokirjailijat Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä julkaisivat pamfletin Keisarinnan uudet vaatteet, jossa he esittivät kritiikkiä naistutkimuksen oppisisältöjä kohtaan. Keskeisin yksittäinen tieteellisyyttä koskenut "vaatimus" nähdäkseni oli, että naistutkimuksen tulisi ottaa biologiset sukupuolierot ja biologian vaikutus ihmisten käyttäytymiseen huomioon, että se voisi olla tiedettä.

Vahvoja käsitteitä vilisee: naiset, tutkimus (viittaa naisiin ja tieteentekoon samassa sanassa), biologia, tieteellinen, biologiset sukupuolierot, biologia ja käyttäytyminen, sekä viittaus Andersenin satuun keisarista, joka kuvitteli että vaatteensa ovat hienot, vaikkei niitä ollut ollenkaan.

Naistutkimuksen parjaaminen tuo kovasti mieleen sosiobiologiana tunnetun eläinten ja ihmisen käyttäytymistä evoluutioteorian näkökulmasta tutkivan biologian haaran sisällöstä ja toiminnasta käydyn väittelyn, joka käytiin pääosin 70-80-luvuilla angoamerikkalaisissa tiedepiireissä. Vähemmän yllättävää onkin, että sekä Tammisalo että Niemelä ovat molemmat aktiivisia Darwin-seuran jäseniä ja kuuluvat epäilijöiden hovikerhoon Skepsis ry:hyn. Agitoiva, yksinkertaistava ja hyökkäävä tyyli kuuluvat molempien taustoihin erilaisissa lehti- ja nettikeskusteluissa. Kun Tammisalon projekti ujuttaa evoluutioteoreettista keskustelua ihmisen käyttäytymiseen torppaantui Tieteessä tapahtuu -lehdessä ei ottanut tulta alleen ja kohtasi jopa huimaa vastustusta mm. geneetikköjen taholta, siirtyi biologismin painopiste kohti yhteiskuntatieteiden laiskuutta kohtaan yleisesti ottaen kysyä niiltä "biologisia kysymyksiä".

Koska heikkojen kimppuun kannattaa hyökätä saadakseen aikaan keskustelua ja paniikkia, tuntui naistutkimus varmasti sopivalta vaihtoehdolta – Ovathan biologisen kannan puoltajat ( mukaanlukien evolutionistit) ja femimistisen tutkimusparadigman edustajat pitäneet sukupuolitutkimuksessa kauan yllä analyyttistä jaottelua kahteen käsitteeseen: sex viittaa biologiseen sukupuoleen, gender sosialisaation "tuottamaan" sukupuoleen kuten sukupuolirooleihin.

Keskustelu sukupuolen biologian huomioon ottamisen pakollisuudesta "tieteellisyyden vaatiumksiin vedoten" lähteekin lapasista siinä vaiheessa, kun ei muistrta esittää, mistä tutkimuskysymyksistä tarkalleen on kysymys kun puhutaan sukupuolesta. Erilaisten näkökulmien ja tutkimustulosten integroiminen sukupuolta koskevaan tutkimukseen varmasti parantaa sukupuolesta tehtyä tutkimusta tiedollisessa mielessä, ainakin periaatteessa.

Naistutkimuksessa usein korostetaan moninäkökulmaisuuden tärkeyttä sukupuolesta puhuttaessa – yhdenlaiset metodit ja niistä tehdyt johtopäätelmät ovat harvoin tarpeeksi hyvän kokonaiskuvan muodostamiseksi – jolle on jatkuvasti suuri tilaus sukupuolen ollessa tutkimusaiheena. Se, millaisena ja millaiseksi oman ja vastakkaisen sukupuolen yleensä käsitämme, värjää voimakkaasti sosiaalisen maailman toimintaa ja lainalaisuuksia koskevia käsityksiämme. Ajatus naistyypillisyydestä ja miestyypillisyydestä on juurtunut syvälle kielenkäyttöömme ja maailmankuvaamme – peilaamme itseämme sukupuolemme edustajana kuitenkin pääasiassa heterososiaalisessa kontekstissa. Oman sukupuolemme edustajien kanssa tekemisissä ollessamme sukupuoli ei yleensä ole niin tulenpalava kysymys.

Sukupuoli on ameebamainen ja huomattavan rakenteistunut kulttuurissosiaalinen instituutio, jossa toiset asiat ja ilmiöt ovat muotia, toiset vähemmän, toiset neuvottelunvaraisia, toiset ei niinkään. Olennaista on se, kuinka sukupuoleen, sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liitetään toisia merkityksiä enemmän kuin toisia ja millaisin ehdoin tällaiset merkitykset edelleen siirtyvät. Sukupuoli kehollisena ja merkityksellistyvänä representaationa tuottaa, tuotteistaa ja uusintaa itseään joka hetki, tuottaen itseään toteuttavia ennusteita ja stereotypioita edelleen tuotteistettavaksi, tuotettavaksi ja uusinnettavaksi.

Itse näen naistutkimuksen parhaimmillaan gender-tutkimuksena – se tutkii sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden operointia ja rajapintoja erilaisissa konteksteissa ja toimijuuksissa, ei niinkään pyri kertomaan sukupuolesta "tosiasioita". Naistutkimus on osaltaan tieteenkritiikkiä, joka ei rajoitu tieteeseen. Käsitykset sukupuolesta ovat kriittisen sukupuolitutkimuksen, naistutkimuksen, keskeistä aluetta.

Sukupuolen sosiokulttuurisuuden pelkistäminen "sukupuoliroolien" käsitteeseen on myös mielenkiintoinen ilmiö. Emmehän me toimi arkielämässä vain sukupuolikäsityksiimme niveltyvien roolien mukaan, vaan sukupuolisuutemme vaikuttaa myös siihen, kuinka toimimme "estradin takana". Sukupuoli ilmenee ennen kaikkea vuorovaikutuksessa, tilannekohtaisissa eleissä, ilmeissä,, pukeutumisessa puhetavoissa ja sellaisissa reagoinnin tavoissa jotka ovat sukupuolisesti arvottuvia (melkein kaikki). Sukupuolirooli tuo mieleen enemmän tai vähemmän aktiivisen roolin, ja siten jättää alitajuisemman oppimisen eräänlaiseksi (erikseen selitettäväksi) sivuhuomioksi. Sukupuolirooli on myös hyvä käsite jolla erottautua sukupuolesta eräänlaisena "muuttumattomampana" ja todellisempana ilmiönä.

Olennaista mielestäni onkin, kuinka ja erityisesti missä olosuhteissa sukupuoli halutaan kiinnittää, kiteyttää, universalisoida, essentialisoida, redusoida ja determinoida bipolaariseen ja komplementaariseen malliin, jossa miehet ja naiset "nyt vaan ovat erilaisia" ja miksi tämän toteaminen vapauttaa meidät sukupuolisuuden väistämättömästi hämmentävän pluralistisuuden älyllisestä ja tunteellisesta tuskasta, edes hetkellisesti.

Naistutkimuksen lähtökohtia ja näkökulmia voikin tarkastella biologisoinnin perinteisesti edustamien "yhden teorian mallin" runnomisen näkökulmasta ja tähän projektioon reagoinnista – näkökulma voi auttaa ymmärtämään paitsi naistutkimusta akateemisena oppialana, myös biologista diskurssia sukupuolen suhteen ja yleisemminkin. Biologisointi on diskurssi, puhetapa, tapa puhua ja samalla tulkintakehys biologisesta tiedosta tietynlaisena stereotypioiden jokseenkin koherenttina kokoelmana. Esimerkiksi miesten tarve "saada koko ajan seksiä" on esimerkki huomiosta, jonka voi selittää biologisesti hyvin vakuuttavan kuuloisesti, esittämättä väitteelle mitään empiiristä tutkimusaineistoa ja vertailukohtaa. Biologisointia pelätään ja kunnioitetaan, koska se niveltyy vaikuttavasti sukupuolia tuotteistavaan mytologiaamme ja tarpeisiin stereotypisoida, seksualisoida ja erotella sukupuolia erilleen, jotta niitä voidaan analysoida ja "tietää". Länsimaisessa kulttuurissa se tutkittava ja "selville saatava" sukupuoli on nainen. Nainen on toinen, joka tarvitsee selittämistä. Miehen kohdalla sukupuoli on näkymättömämpi, koska mies ajatellaan pikemminkin ihmisenä, ei biologiansa määrittelemänä oliona samalla tavalla kuin nainen.

Biologisoinnin voi ajatella tuottavan, määrittävän ja idealisoivan imaginaarisia kehoja ja agentteja, joihin projisoimme toista (ja omaa) sukupuolta koskevia käsityksiämme. Kiteyttäminen ja palauttaminen kaksinapaiseen malliin ovat tämän tuottamisen ideologiaa, fyysisten erojen signifioiminen tapa konkretisoida näitä käsityksiä. Ajatus kehollisten erojen Mutta keho on yleensä ymmärretty muotoina ja silmin havaittavina ominaispiirteinä, ei näkymättöminä tekijöinä tai ominaisuuksina.

Feministit ovat alusta alkaen tunnustaneet (ja hyväksyneet) ajatuksen miesten ja naisten väistämättömästä kehollisesta erilaisuudesta – synnyttämistä ja synnytyspotentiaalia sukupuolierona ei kiistä kukaan, useimmat myös myöntävät että keskimääräiset erot lihasvoimissa ja fyysisessä koossa ovat sidoksissa biologiaan, ja siten pysyviksi signifioituja.

Ongelmia kaavaan tuleekin vasta silloin, kun alamme puhua imaginaarisesta kehollisuudesta, johon kuuluu ajatus silmin näkymättömistä, mutta merkitsevistä kehojen eroista. Useimmille feministeille ajatus, että sukupuolieroilla olisi merkitystä myös kaulan yläpuolella, on osoittautunut hyvin hankalaksi lähtökohdaksi. Simone de Beauvoirin ajatus, että naiseksi tullaan eikä synnytä, on todettu olennaiseksi ideaksi ja lähtökohdaksi sukupuolisen emansipaation kannalta kaikin tavoin. Jos edes voimme kysyä, missä määrin sukupuolisuuden ilmenemiseen voidaan vaikuttaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti, kyseessä on verraton ase yhteiskunnan vallitsevaa sukupuoli-ideologiaa, status quoa, kohtaan.

Angloamerikkalaisessa keskustelussa Beauvoirin ajatuksia on tulkittu usein sex/gender-jaottelun legitimointina ja tarpeellisuutena, vaikka tosiasiassa keskustelun keskipisteessä ovat tavat puhua vapaudesta ja determinismistä, kysymykset kyvystämme vaikuttaa kohtaloomme tai tietenkin tästä johtuen myös siitä, tulisiko meidän hyväksyä kohtalomme. Esimerkiksi Sara Heinämaan tulkinnat Beauvoirista pikemmin fenomenologisena ajattelijana, ovat paljon rakentavampia niin käsitteellisessä mielessä kuin kehollisuudenkin näkökulmasta. Mutta tärkeäähän ovat ideat, ei niinkään niiden esittäjien "aidot" motiivit.

Taannoisessa radioväittelyssä Tammisalon ja naistutkimuksen opettajan Jaana Vuoren välillä toistettiin käytännössä 25 minuutin aikana kaikki naistutkimuksen muka tekemät "virheet" hegemonisen luonnontieteellisen tiedekäsityksemme näkökulmasta. Meidät on jo peruskoulusta lähtien ohjattu uskomaan, luottamaan ja hyväksikäyttämään luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksia argumentoidaksemme asioita, joista haluamme olla jotain mieltä. "Tutkimusten mukaan" on fraasi, jota toistelemme voidaksemme vaikuttaa fiksuilta, viisailta ja aikaamme seuraavilta, ennen kaikkea totuudesta välittäviltä yksilöiltä. Mikäli emme kykene vastaamaan tieteelliseltä näyttäytyvään argumenttiin, näytämme nopeasti hölmöiltä.

Miksi edes vaivauduin kirjoittamaan edellä selostamiani itsestäänselvyyksiä? Koska mielestäni tärkeät asiat, joita ei toistella tarpeeksi usein, hukkuvat herkästi eheän ja koherentin maailmankuvan tarpeemme rakentelemiseen. Voimakas määrittelevä retoriikka, kuten vetoaminen "tieteellisyyteen", tuottaa painetta samanmielisyyteen tai ainakin standardien yhtenäisyyteen. Tieteellisyyteen vetoaminen paitsi pyrki todentamaan tosiasioita esittämällä niistä väitteitä, myös arkipuheessa sisältää usein voimakkaita arvottavia konnotaatioita. "Totuuden" tietäminen on myös eettisesti oikein – tätä totuutta vastustavat tahot näyttäytyvät siten myös eettisesti vaarallisina, tai ainakin asioiden edistämisen kannalta hyödyttöminä.

Tammisalo on tietenkin omalla tontillaan aivan oikeassa: ihmisillä on lajityypillisiä satoja "käyttäytymisuniversaaleja", sukupuolten käyttäytymisessä on kulttuurista riippumattomia keskimääräisiä eroja (jotka ovat joa moninkertaisia keskinäiseltä esiintyvyydeltään), kahden sukupuolen idean merkitsemä sukupuoliero on kulttuurinen universaali, sukupuolten seksuaalikäyttäytymisessä on suuria keskimääräisiä eroja ja sukupuolilla on keskimääräisiä eroja kognitiivisissa kykyprofiileissa.

Näitä kukaan naistutkimuksen edustaja ei ole kiistänyt. Muutamat naulan kantaan osuneet esimerkit Tammisalon ja Niemelän pamfletissa kuten Tarja Kupiaisen väite insestipelon muovautuvuudesta ovat osa kritiikkiä, jota olisi voinut esittää, jos vastaväittelijä olisi tuntenut biologiaa – kyseessä oli tosiasiaväite jonka Tammisalo ja Niemelä vakuuttavan oloisesti kumosivat. Mutta tarkoittaako muutaman yksittäisesimerkin löytäminen sellaisen oppialan opinnäytetyöstä, jossa moninäkökulmaisuus on jo lähtökohtaisesti oletettua, että oppiala on kauttaaltaan epätieteellinen? Naistutkimusta puolustelleet Kristiina Rolin ja Tuula Juvonen ovat molemmat väittäneet, että pamfletissa "ei esitetä yhtäkään esimerkkiä, joka olisi ristiriidassa biologian kanssa". No insestipelkoa koskenut väite kyllä oli ristiriidassa, sen voi tarkastaa kuka tahansa Kupiaisen väitöskirjasta. Mutta eikö asiassa tosiaan olla tehty kärpäsestä härkästä?

Itse kannatan lämpimästi yhteiskuntatieteellisen sukupuolitutkimuksen nimittämistä siksi mitä se on: gendertutkimukseksi tai kriittiseksi sukupuolitutkimukseksi. Kummatkin ovat metodologisesti hajanaisia ja eri oppialojen välistä yhteistyötä korostavia oppialoja, joille yhteistä on yhteiskuntatieteitä yleisesti määrittävä biokielto ja sukupuolen tarkasteleminen laajasta teoreettisesta näkökulmasta käsin. Kyse on tieteellisestä tutkimuksesta, joka pyrkii kertoomaan sukupuolijärjestelmän & sukupuolisopimuksen sekä yhteiskunnallisten valtasuhteiden rakentumisesta erilaisten neuvottelujen kautta. Naistutkimus tuo jo nimityksenä esille naiset tendenssimäisenä lähtökohtana, gender-tutkimus taas sukupuolen sosiaalisen rakentuneisuuden tutkimuskysymyksenä ja viitekehyksenä, kriittinen sukupuolitutkimus taas näkee, että sukupuolitutkimus tarvitsee kritiikkiä. Kaikki nämä kuvaavat hyvin naistutkimusta, mutta hyödyttömin nimitys on se, mikä Suomessa on tällä hetkellä käytössä.

Naistutkimuksen piirissä opetetaan myös psykologiaa (jota itsekin opiskelen), eikä psykologia ole koskaan kieltänyt sukupuolierojen olemassaoloa tai kieltänyt biologian roolia siinä, joten on typerää väittää että "naistutkimus ei ota huomiooon biologiaa". Naistutkimuksen yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen valtavirtaa edustava siipi ei juuri tarkastele biologiaa diskursiivisuuden ulkopuolella, eikä näillä näkökulmilla ole naistutkimuksen ulkopuolellakaan juuri vuorovaikutusta biologian näkökulmien kanssa. Olennaista onkin huomata, että naistutkimuksen opiskelijat altistetaan psykologiaan tutustumisen kautta biologiselle tiedolle sukupuolista ja heille varataan siihen syvemmin tutustumisen mahdollisuus. Kukaan naistutkimuksen edustaja tuskin tulee sanomaan, ettei jotain asiaa saa sanoa, mikäli sitä opetetaan oppialan sisällä muutoinkin?

Yksikään naistuktimuksen edustaja, alan (akatemia)professoreja myöten, ei ole onnistunut kiteyttämään, mitä naistutkimus tosiasiassa edes on. Aivan kuten sukupuoli käsitteenä, kyseessä on ameebamainen ja alati liikkuva ja uusilla tavoin paikantuva instituutio, jonka sisäinen hajanaisuus itsessään vaikeuttaa sen sisäistä kritiikkiä. Naistutkimuksessa siis ollaan samaan aikaan monitieteisiä ja eristäytyneitä, keskusteluhaluisia ja sulkeutuneita, aivan kuten muillakin aloilla. Ehkä monitieteisyys ja moninäkökulmaisuus onkin enemmän ihanne kuin todellisuutta, tietyissä kysymyksissä. Erona yksittäisiin yhteiskuntatieteellisiin ja ihmistieteellisiin oppialoihin on lähinnä naistutkimuksellisia näkökulmia yhdistävä emansipaatiota korostavan tiedonintressin perinne – ajatus tiedon vapauttavuuden potentiaalista. Tässäkään ei ole mitään erikoista sinällään, kysehän on filosofisesta reunaehdosta – jonka ymmärtäminen on toki tärkeää oppialan relevanssin ymmärtämisen kannalta.

Kaikkine tieteenhistoriallisine taustoineen nuo nimitykset kuvaisivat varmasti paremmin naistutkimuksen oppialaa, kuten alan edustaja itsekin tunnustaa valtakunnallisessa [url"http://www.minna.fi/minna/naistutkimus/index.htm]Minna-portaalissa[/url]. Tulisiko naistutkimusta sitten syyllistää siitä, ettei se "ota huomioon" biologiaa valtaosassa tutkimuksiaan? Vai onko kyse tempusta, jossa "biologian" samaistaminen eroon tuottaa ja toisintaa käsitystä biologiasta pakkona ja sosiaalisesta & kulttuurista valintana, eli biologisista eroista muuttumattomina ja sosiaalisesti tuotetuista eroista muovattavina konstruktioina?

Englanninkielisessä evoluutiopsykologisessa kirjallisuudessa käytetään käsitettä social engineering, jonka ymmärrän eräänlaisena uskona sosiaalisten vaikuttimien toimintaan ja relevanssiin, kun halutaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Itselleni ajatus "insinöörityöstä" ja sitä mukaillen vaikuttamisesta ihmisten käyttäytymiseen on kummallinen, koska se tuo mieleen jouko käsityksiä ihmisen "rajojen" selvittämisen tärkeydestä. Eikö tällaisten "rajojen" selvittäminen ole myös niiden mainostamista ja jähmettämistä, eräänlaista sukupuolieron idealisointia, erotisointia ja jähmettämisen tuottamista? Biologisen tiedon tuottamat "jumalatemput" – kuten feministibiologi Donna Haraway muotoilee – ovat insinöörityön perustelulle hyvin tarpeellista lastia, joka ylläpitää tieteiden välisiä epistemologisia, tietämisen tasoihin perinteisesti liitettyjä hierarkioita. Esimerkiksi fysikaalinen on biologisen yläpuolella ja biologinen psykologisen ja sosiaalisen yläpuolella. Näitä tasoja koskevat naiivit idealisaatiot toistuvatkin biologiasta johdetussa sukupuolieroja koskevassa retoriikassa kaikkialla roskamediaa, lääkärilehtiä ja tiedelehtiä myöten, aina vitseihin ja kahvipöytäkeskusteluihin asti.

Kyse on biologisen diskurssin ominaisuudesta, retorisesta painoarvosta, jota tuotetaan ja uusinnetaan koko ajan. Biologia on paitsi pakkoa, myös potentiaalia vaikuttaa asioihin, "kunhan niiden syyt ja rakenteet ymmärretään tarpeeksi hyvin". Tai sitten voi sanoa, että olennaista on tieto siitä, voiko asioihin vaikuttaa. Biologia näyttäytyy uuden ajan jumalana, joka päättää. Tiedemiehet eivät ole tässä yhtälössä jumalan (biologian) pappeja, vaan ylijumalia, joiden arvovalta edelleen lisääntyy heidän keksiessä, kuinka vaikkapa ihmisen käyttäytymiseen voidaan vaikuttaa. Tavat, joilla biologit tämän tekevät, oletetaan tietenkin ainoiksi mahdollisiksi. Löydös-ajattelu toimii juuri näin – ennen jonkin asiantilan löytämiseksi se ei tavallaan ole vielä olemassa. Naistutkimuksen piirissä emerita Aili Nenola on puhunut vastaavasti nimeämisen välttämättömyydestä – asiaa ei ole tavallaan olemassa, ennekuin se nimetään. Itse puhuisin edelleen akateemisen äänen antamisesta jollekin asialle. Jos nimeämme sarjakuvan tutkimisen arviseksi asiaksi, ei mene kauan kun sitä tuktitaan jo taiteen metdoein, ei siitä tavallaan tulee taidetta.

Luonnontieteellinen edistysusko, "insinööriys-ihanne" ja inhimillisyyden rajoittamisen ja muotittamisen eetos näyttääkin vallitsevalta käsitykseltä biologisen ihmistutkimuksen esittelijöiden piirissä. Toisin kuin naistutkimuksesta saadun, biologiaan pohjaavan tiedon sukupuolista oletetaan olevan jotenkin välttämättä tieteellisempää ja juurikin sovellettavampaa.

Mutta asiaa voidaan tarkastella näinkin: toisin kuin naistutkimuksella, biologialla on yhtenäisteoria joka tunnetaan evoluutioteoriana. Naistutkimuksen kannala vallitsevana biologiakäsityksenä onkin evoluutionarratiiviin projisoidut sukupuoliroolit, jotka ovat (aikanaan) ohjanneet voimakkaasti evolutionistista ja biologista sukupuolitutkimusta kysymään kysymyksiä, jotka ovat näennäisesti tukeneet vallinnutta sukupolijärjestelmää. Moni feministibiologi on tuonut esille paljon niitä mekanismeja, joiden pohjalta "biologinen tieto" sukupuolista tuottaa juuri naistutkimuksen koko olemassaolonsa ajan kritisoimia käsityksiä sukupuolista. Kritiikki on ollut teoreettisen ohella empiiristä ja ajoittain murskaavaa. Ajat ovat toki muuttuneet ja biologinen tutkimus sen ohessa, mutta ideologiset rakenteet eivät juurikaan.

Olen viimeisiä naistutkimuksen edustajiksi tunnustautuvia, joka haluaisi "kieltää" biologiset näkökulmat millään tavoin sukupuolitutkimuksessa. On monia feministisiä sosiobiologeja ja evoluutiopsykologeja (mm. Marlene Zuk & Sarah Blaffer Hrdy), jotka ovat lisäksi naisia. Ajatus biologisen tutkimuksen tarpeettomuudest,a hyödyttömyydestä ja vaarallisuudesta perustuvat lähinnä ihmistieteilijöitä yleisemmin vaivaamiin stereotypioihin ja oppialojen sisäisiin riskeihin löytää biologisista näkökulmista hyödyllistä materiaalia tutkimuksiin.

Kyse on siis lähinnä oppialojen eriytymiseen johtaneesta historiasta, ei tieteellisyydestä sinällään. Jos biologinen ihmistutkimus auttaa meitä ymmärtämään sosiaalista käyttäytymistä, mikäs siinä. Sosiaalipsykologia on naistutkimuksen vahvimpia alueita kansainvälisesti ja Charles Darwin on oppialan itsestäänselvä klassikko. Kyse onkin lähinnä näkökulmien sovellettavuudesta tiettyihin tutkimuskysymyksiin. Emansipaatio ja biologia eivät valitettavasti omaa perinteisesti paljoa yhteistä kosketuspintaa, vaikka sitä nykytutkimuksen valossa onkin olemassa.

Suomessa naistutkimus on korostetusti empiiristä yhteiskuntatieteellis-sosiologista ja humanistista tutkimusta, jota näyttää ohjaavan voimakas teemoittuminen erilaisine tiedepoliittisine kommenvenkkeineen. Biologian roolia tässä yhtälössä onkin vaikeaa minkäänlaisena itsestäänselvyytenä. Lähinnä kyse on nokkelasta retorisesta tempusta, jolla naistutkimuksen kritisoijat ovat onnistuneet käyttämään erilaisia kulttuurisia hierarkioita eronteon välineenä ja keskustelun aloittajana.

Itseäni jää lähinnä harmittamaan kaksi asiaa: kuinka vähin pohjatiedoin naistutkimusta on voitu kritisoida näin helpon tuntuisesti jopa akateemisissa julkaisuissa, ja kuinka vähän naistutkimuksen edustajat edes itse tietävät siitä, mitä oppialan parissa tutkitaan.

Täytyy kaiken rehellisyyden nimissä tunnustaa, että teen kandin, gradun ja toivottavasti myös lisurin ja vähintään unelmissani väikkärin tästä angloamerikkalaisten tiedekäsitysten pohjalta operoivasta, pohjimmiltaan aika turhasta kiistasta akateemisten sukupuolitutkimuksen paradigmojen välillä. Kukaan ei tietääkseni ole koonnut ilmiötä koskevaa kiistaa yksiin kansiin, vaikka lukemattomat kirjoittajat ovat kiinnittäneet kiistaan huomiota. Jokaisella tuntuu olevan biologiasta ja sukupuolesta mielipide, mutta mielipiteet jakaantuvat yllättävän jyrkästi kahtia. Argumentaatio tukee valtaosassa maailmaa vallitsevaa sukupuolijärjestelmään, mikä perustuu maskuliinisen merkitsemiseen feminiinistä arvokkaammaksi. Biologia on paitsi mitä konkreettisinta todellisuutta jonka joudumme ottamaan joka päivä huomioon, myös vaikeasti määriteltävää ja tulkittavaa. Tilaus biologiselle tiedolle ja ymmärrykselle ei ole kadonnut, etikä varmasti tule katoamaan minnekään. Tarvitaan vain syvällisempää ymmärrystä siitä, millaisen 'biologian' me haluamme hallinnoivan elämäämme.

Esimerkiksi Evelyn Fox Keller, Donna Haraway, Ruth Bleyer ja Anne Fausto-Sterling ovat saaneet 'sukupuolisensitiivisiä' vastikkeitaan biologian 'fanittajien' piiristä, kuten Anne Campbell, Elizabeth Grosz ja jopa tunnettu Darwin-profeetta Steven Pinker. Näen tuoreehkon suuntauksen kiinnostavana siksi, että biologian arvovalta nähdäkseni pikemminkin laajenee ja laimenee, ei murene tai vahvistu, juuri sen tähden että joukko biologian arvon tunnustavia tutkijoita on alkanut lähestyä ultimaattisten(?) sukupuolierojen tutkimusta eroja yleisesti tunnustavasta, ei anteeksipyytelevästä, perspektiivistä. Kyse ei myöskään ole perinteisemmästä darwinistisesta erofeminismistä, jossa biologia jälleen kerran merkittyy (dikotomisen ja bipolaarisesti homogenisoituvan) eron ja erolle annettujen merkitysten kautta, ei tasa-arvon eettisen tason yhdistävän sukupuolidiskurssin työkaluksi.

Feministisen ajattelun keskeinen kattoeetos on aina ollut, että sukupuolieron eetos itsessään näyttää tuottavan hierarkiaa, ja naisilla on tässä mielessä kulttuurisesti huonompi asema jo senkin vuoksi, että tällaisen aseman tunnustaminen 'todistaa' naisten olevan heikompi astia. heikkouden esille tuominen on siis jo itsessään usein toiminut todisteena jostain perimmäisemmästä heikkouden syystä, jota vastaan feministien tulisi välttämättä hyökätä vaikuttaakseen vakuuttavilta. Miehet ovat laatineet pelisäännöt niin pitkälti, että naisten tukaluus ulottuu kaikkein perustavimpiin logiikan linnakkeisiin, aina metafysiikkaa myöten. Heteroseksuaalisena miehenä ja feministinä en koe oloani yhtään sen vähemmän tukalaksi, koska tunnistan todellisuuden tulkintoihin viittaavat ja niitä pohjustavat jäyhät rakenteet.

Keskeisin nykyajan metafyysisen tason konstituoiva selittäjä on Pyhä Biologia. Pyhää siitä ei tee sen kiistaton asema valtadiskurssina – päin vastoin, kyse on biologian monisyisestä arvovallasta myös ihmistä ja sukupuolta koskevien ongelmien tärkeyden määrittelijänä ja rajaajana. Biologia on diskursiivinen muodostuma, johon kysyttävien kysymysten tärkeys suhteutuu ja suhteutetaan. Biologia asettaa standardit "tieteelliselle argumentaatiolle" ja hierarkisoi kielellisissä käytännöissä sukupuolta koskevan tiedon metafyysisen järjestelmän. Biologiaan vetoaminen on, ollaanpa sanan merkityksestä mitä hyvänsä mieltä, yksi voimakkaimpia mahdollisia argumentteja, kuten sosiologi Jeffrey Weeks totesi 1980-luvulla. "Suurten kertomusten", kuten kansallisvaltioiden, kylmän sodan ja etenkin uskontojen trivialisoiduttua länsimaisen eurooppalaisen käsiteavaruudessa, biologia on nostettu arvoon arvaamattomaan, tieteen uudeksi jothotähdeksi 2000-luvulle, kuten fysiikka teki 1900-luvulla.

Kuitenkin 'biologia' on viime kädessä kulttuurinen merkitys, käsite johon vedotaan tukalan paikan tullen, konsepti johon ladataan valtavia toiveita, odotuksia ja uhkia. Biologia on toisille avain tulevaisuuteen ja itsemme ymmärtämiseen DNA-reseptin, peilisolujen ja kantasolujen tutkimuksen myötä, toisille Pandoran lipas jonka avaaminen merkitsee inhimillisten arvojen kuolemaa ja uusliberalistisen markkinamentaliteetin idealisoimista ihmissuhteiden vuorovaikutuksen viitekehykseksi ja arvopohjaksi.

Berger & Luckmann kiteyttivät 1960-luvulla kokonaisten oppialojen näkökulmien vähättelyn nihilaation käsitteeseensä. Janne Kivivuori sittemmin on käsitellyt nihilaatiota psykoanalyysin ja edifioivan psykologian puitteissa – etenkin näistä jälkimmäinen toimii eettisten tiedonintressien puitteissa Habermasilaisittain tarkasteltuna.

Naistutkimushan on tunnustetusti emansipoivaa lähtökohdiltaan – se pyrkii eksplikoimaan ja purkamaan vallitsevia valtarakenteita ja pitäytymään tuottamasta uusia ja perinteisempiä tieteenaloja haastavia 'tosiasiaväitteitä'. Samalla se valikoi kritiikkinsä kohteiksi "helppoja saaliita" keskittyen pilkkaamaan ihmisten arkijärkeä ja pop-tieteellistä mediaa sukupuoli-diskurssin tuotteellistamisesta implisiittisen heteroseksuaalisen matriisin (tai hegemonisen heteroseksuaalisuuden) ja familistisen ideologian tarpeisiin.

Nihilaatio itsessään toimii toki ainakin kahteen suuntaan, eli vaatimukset oikeammalle, korrektimmale tai "eettisesti kestävämmälle" totuudelle sukupuolista, sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta muistuttavat suuresti Tammisalonkin arvioiman Ullica Segerstrålen jo legendaarisen väitöskirjan selvitystä 80-luvulla käydyistä tiedemaailman 'Darwin-sodista'. Niissähän olennaista olivat kysymykset biologisesta essentialismista, reduktionismista ja determinismistä – samalla kun biologistien diskurssi pyrittiin osoittamaan tieteellisesti virheelliseksi, siihen puuttumisen mahdollisti olennaisesti juuri sen eettinen ongelmallisuus.

- neonomide

Kirjoittelin blogini yleisön tuottaman huutomyrskyn saattelemana uuden, positiivisemman version Laasasen kohuteoksesta Turun ylioppilaslehden nettisivulle:


Olennaisimpana ongelmana Laasasen teoksen teeseissä näen sen, että psykologiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät esitetään alisteisina biologisille ja markkinataloudellisille – Laasasen tapauksessa tilastojen ja tutkimusten cherry pickingillä haalituille – "keskimääräisille tosiasioille". Näihin ylpeästi tarrautuen Laasanen kätevästi välttyy ottamasta mitään suoraa kantaa aiheeseen liittyviin moraalisiin kysymyksiin. Tämäkös valtavirtaa edustavia ihmistieteellisiä sukupuolitutkijoita on jo ehtinyt ärsyttää ennennäkemättömällä intensiteetillä – yhtäkkiä naisten osuus heterosuhteiden dynamiikassa onkin riisuttavissa kuin keisarinna vaatteistaan, ilkipaljaaksi kaikkien silmien eteen. Ilmiön täyskieltoa seuraakin palstametreittäin nolla-argumentaatiota ja olkinukkeilua; 'teorian' kannattajat sen sijaan osaavat jäsentää naisten
seksuaalisen vallan rakentumista vakuuttavasti ja eri tekijöitä eritellen. Keskustelun voittajat ovat siis jo selvillä: Laasasen komppaajat ja akolyytit ovat esittäneet toistaiseksi parhaan kuuloiset argumentit, vaikka sitten vain siksi että pyöritelleet teemaa niin kauan keskenään. Tällä ei ole viime kädessä merkitystä; olennaista on ilmiön kieltävien puheenvuorojen älyllinen laiskuus ja olkinukkeja vilisevä moraalihysteria, joka Laasasen teesien kommentointia on kaikkialla värittänyt – aina enimpiä akateemisen maailman edustajien puheenvuoroja myöten.

Naisten seksuaaliseksi vallaksi nimetyn ilmiön käsittelyn arkaluonteisuus näyttää pohjimmiltaan perustuvan moraalistetulle dikotomialle: naisilla viime kädessä joko on tai ei ole seksuaalista valtaa. Valta edelleen näyttäytyy monille puhtaimmissa muodoissaan eli konkreettisena kiristyksenä tai nurkkaan ahdisteluna, jopa väkivaltana – eli liitettynä miehiseen vaikutusvaltaan, ei naistyypillisemmäksi nähtyihin epäsuoraan ihmissuhdepelaamiseen tai romanttisen diskurssin väärinkäyttöön. Yhteiskuntatieteissä vallasta on kuitenkin kirjoitettu jo kauan myös ei-pakottavana, rakenteita määrittävien prosessien keskinäisen neuvottelun tuloksena, mikrodiskurssien kontekstuaalisen toistamisen pönkittämänä itsesäätelynä ja idealisoituneiden diskurssien tuottamana (sukupuoli-)ideologiana. Muun muassa. Vallan ei tarvitse olla suoraan artikuloitua eikä paikantua juuri tiettyijen yksilöiden käyttäytymiseen. Tämän Laasanen onkin osuvasti todennut, vaikkei hänen vaihtoteoriansa tätä suoraan ilmaisekaan.

Toisin sanoen, naisten seksuaalinen valta vain 'on' ja siten kirjoittaja on taikonut itselleen näennäisen immuniteetin Alemman Tason pillunruikuttajamiesten (ATM) edustamien ääripositivististen tiedekäsityksten puolesta. Wanhat kunnon naisvihamieliset argumentit eivät toistu Laasasen kirjassa suorasanaisina hyökkäyksinä, vaan näennäisneutraaliin kaapuun puettuina "tilastollisina tosiasioina", jolloin ihmisten käyttäytyminen näyttäytyy kaiken feminiinisen kulttuurin edustaman ja tuottaman romanssipaskan alta kirkastuvana 'totuutena' sukupuolten välisten suhteiden raadollisuudesta. Tästä seuraa se oivallus, että monet naiset rationalisoivat yksilöllisessä mielessä omiksi väitetyillä 'tunteillaan' vallankäyttöä feminiinisen ja romanttisen diskurssin mahdollistamin keinoin – uhriutumalla, esittämällä loukkaantunutta, tyytymätöntä tai väärinymmärrettyä mitä moninaisimmissa tilanteissa. Tällä tavoin vastuu naisen mielenlaadun ylläpitäjänä sälyttyy joko suoraan tai epäsuoraan miesten omaan käyttäytymiseen. Kulttuurisesti naisille pedatulla miesten yliymmärtäjän roolilla toisin sanoen on se kääntöpuoli, että nainen voi käytännössä aina odottaa, että miehen on 'ymmärrettävä' naista oikein. Tästä aiheesta onkin puhuttu varsin vähän myös akateemisesti – yleensä naistutkimuksen mielenkiinnon kohteena on ollut naisten romanttisen roolin ulottuminen lukemaan miesten motiiveja ja vastaamaan niihin ennakolta.

Tämä naiselle kulttuurisesti määrittyvä telepaatin rooli voi myös olla objektivoiva, koska naiseksi yleisesti kasvetaan olettaen että nainen on parisuhteen ekspertti ja miehen on tultava naisen preferoimaksi toimijaksi, koska juuri nainen tietää itse "mitä haluaa" ja romanttisen suhteen edellytyksenähän usein nähdään olevan juuri "kemioiden kohtaaminen". Jos kemiat eivät heti kohtaakaan, nainen näkee itsensä vastuullisena ja jopa velvoitettuna muuttamaan oman jöröjukkansa sisäsiistiksi, jopa hovikelpoiseksi, ehkä jopa unelmien partneriksi. Naisten usein todettu taipumus etsiä miehen mielestä hyvin toimivasta parisuhteesta jatkuvasti parannettavaa ja sen rakoilemisen merkkejä onkin ehkä vain oire laajemmasta miehen muokkaamisen projektista – naisille emotionaalinen yhteys mieheen on usein jatkuvaa romanttisen diskurssin toistamisen ja vaihtelun yhdistelmää, jossa miehen täytyy näyttää aktiiviselta ja itselliseltä toimijalta. Nainen näyttäytyykin kuin näytelmän ohjaajana, ja mies näyttelijänä, jonka tulisi ymmärtää naisen motiiveja ja 'tunteita' ennen kuin nainen avaa suutaan tai tekee yhtään mitään. Toisin sanoen parisuhde on miehelle kaksinaisten ja ristiriitaisten apineiden värittämää – toisaalta tulisi vastata maskuliinisuuden vaatimuksiin homososiaalisessa kontekstissa, toisaalta tulisi vastata tämän ohella naisen tulkintaan romanttisesta diskurssista.

Hyvä heterosuhde on siis sellainen, jossa miehestä tehdään nainen juuri niissä tilanteissa, kun nainen haluaa. Jos mies ei tätä tajua eikä nainen halua käyttää rautalankaa, miehen on kärsittävä seurauksista. Näin naisen etuksi näyttäytyykin miehen ohjaaminen takaisin "oikeille raiteille" – naisen ikiomaksi itsen tunteita ja motiiveja avoimen kirjan tavoin lukevaksi telepaatiksi. Tietenkin tämä kaikki liittyy ihmisten emotionaaliseen teorisointiin – seksillä ei ole tässä ruletissa välttämättä mitään ilmeistä tai olennaista osaa. Moni suhde pysyy kasassa ihan muusta syystä kuin seksin vuoksi. Laasasen seksi/valta-teorian ytimessä on joka tapauksessa juuri miehiä viime kädessä koskeva emotionaalis-seksuaalinen riippuvuus – enimmäkseen toki hyvännäköisistä & parikymppisistä – naisista. Redusoimalla miehen tarpeet seksiin seurataan nykyisen, läpeensä pornoistuneen, neoliberalistisen talouslogiikan ideaa seksuaalisuudesta viime kädessä kauppatavarana. Kyse on kuitenkin juuri tunnetaloudesta ja vallan eri tasojen välisestä neuvottelusta, mikrotason sukupuolipolitiikasta ja yksityisten reviirien merkitsemisrituaaleista. Kun nainen merkitsee miehen mieleisekseen, mies kokee helpotuksen tunnetta, mutta nainen on vasta pääsemässä vauhtiin – eihän avioon pääsemisessä alunperinkään ollut mitään hauskaa, vaan miehen muokkaaminen ja muuttaminen on aina ollut tarinan pihvi.

Tunnetalous jääkin Laasasen näkökulmasta heitteille kuin pesuveden mukana viemäriin heitetty lapsi; naiset joko tajuavat että revan omaaminen ja naiseksi merkittyminen antaa suurta valtaa suhteessa miesten käytökseen, tai sitten he jatkavat kritiikittä oman lempilapsensa, romanttisen kulttuurin diskurssien konformoimistaan. Joka tapauksessa naisille lapsista lähtien miehiä tyypillisemmän ja huomattavasti palkitumman vallankäyttökulttuurin, aggressiivisuuden ja moraalikäsitysten aivan olennainen naistypilliseksi muokkaava ja suodattava tekijä on EPÄSUORA valta – tämä näkyy kaikkialla naisten välisissä ja miehiin kohdistuvissa ihmissuhteissa ja se toimii juuri siksi, ettei siitä puhuta. Tämä taas johtuu esimerkiksi siitä, ettei selviä merkityksiä käyttäytymiselle TARVITSE antaa – naiset voivat feminististen tutkimustenkin mukaan vaikuttaa miehiin enemmän, kun käyttäytyvät epäsuorasti ja vihjaillen. Suorasukainen nainen saa kyllä sanansa kuuluviin, mutta valta katoaa samalla jonnekin. Samoin naisten väliset suhteet perustuvat perinteisesti usein pieniin konkreettisiin vihjeisiin, joihin ladataan suuria merkityksiä. Tämä on siis naisten sosiokulttuurisen vallan keskeisin piirre: IMPLISIITTISYYS.

Laasasen kokoomateos onkin kuin pieni pilleri, joka aiheuttaa ikäviä oireita: älyllistä krapulaa, ristiriitaisia tuntemuksia, mutta kaikkein tärkeimpänä efektinä Laasasen 'pilleri' mahdollistaa naisten käyttäytymisen näkemisen paljon rationaalisempana kuin millaisena se yleensä ihmisille näyttäytyy. Vanha kunnon nyrkkisääntö ihmisten motiivien ymmärtämiseen onkin monilta tyystin unohtunut: "mitä saan, mitä menetän" kysymyspari kertoo usein ihmisten käyttäytymisestä enemmän kuin kottikärryllinen uunituoretta sosiologista mikroteoriaa. Tässä mielessä Laasasen heteronormatiivis-seksistinen olkinukke muistuttaakin meitä läpeensä konservatiivisista juonteista, jotka yhä läpäisevät romanttista kulttuuria ja parisuhteiden sisäistä logiikkaa.

Toisaalta on myönnettävä, että käyttäytymistieteiden ja kulttuurintutkimuksen harrastajana kiitän Laasasta siitä, että hän yleensäkin jaksoi rakentaa näin vaikuttavan olkinuken, jota vastaan todella monet arvovaltaiset kommentoijat ovat viitsineet hyökätä. Uusi ja näinkin selkeästi artikuloitu pyhä lehmä julkiseen sukupuolikeskusteluun on ehdoton plussa. Optimistina sanoisinkin, että keskustelu ei voi kuin parantua tästä eteenpäin – olkoonkin Laasasen puheenvuoron ainoa oikea ansio vain sen osoittaminen, että nykyaikana(kin) naiset(kin) voivat olla äärimmäisen rationaalisia paskiaisia myös yksityisellä elämänalueellaan, pitkälti tiedostamattaan. Sukupuolisuhteiden kultimussukka-uhriroolin kaatuminen vain naisten harteille nimittäin sekä jättää miehet ikuisen pahiksen rooliin, myös sitoo naiset yksilöllisen traagiseksi kokemaansa madonna/huora-kehitelmään ja siten ehkäisee tehokkaasti naisten miehiin kohdistaman esineellistämisen tarkastelua ja etenkin sitä koskevaa julkista diskurssia. Mies uhrina voi olla vain naisten uhriroolin projisointia miehiin, mutta seksuaalisesta (tai romanttisesta) vallasta puhuminen asettaa sukupuolisuhteet sellaiseen kehikkoon mihin ne kuuluvatkin: monimutkaiseen arvojen, sukupuolittuneiden tulkintojen ja halujen ristituleen.

Onhan Laasasen tekele akateemisesti, eettisesti ja – tarkemmin ajatellen – myös maalaisjärjen kontekstissa pitkälti silkkaa roskaa. Esimerkiksi romanttista diskurssia ei käsitellä teoksen basiksena, vaikka siitähän Laasanen koko ajan puhuu. Miesten motiivien redusoiminen pillunsaantiin ja vitsailut naisista karvavisalla uraputkeen ponnahtavina "geneettisinä julkkiksina" ampuvat Laasasen teoriaa jalkaan antamalla naisaktivisteille tekosyyn rytätä teos misogyyniseksi roskaksi. Tokihan naiset ymmärtävät oman seksuaalisuutensa arvon ja sillä voi selittää jopa naisen miesten pornoharrastukseen kohdistamaa inhoa, mutta rajansa kaikella – jos jopa Laasasen viittaamat pikkupoikien sarjaraiskaajat kiehtovat joitain naisia, niin tämä kertoo varmasti enemmän näiden naisten mielenterveydestä, kuin naisten seksuaalisen vallan mekanismeista.

Laasasen teoksessa lähinnä esitetään tulkintoja vain omaa teoriaa ja argumentaatiota pönkittävin lähdeviitearmadoin ryyditettynä asioista, joiden olemassaoloa ei ole saanut äijien saunailtojen ulkopuolella edes ehdottaa julkisesti, ainakaan ennen naisten äänioikeuden ensimmäistä vuosijuhlaa. Mutta rehellisyyden nimissä sanoen, käsiteltyjen asioiden luonne ja ilmeneminen yksien kansien sisällä on jotain pirun loistavaa. Missään ei voi olla heteromiestä, joka ei olisi joskus kyrpiintynyt naisten käyttäytymiseen romantiikan valossa ja jäänyt ihmettelemään: "mitä olen tehnyt väärin". Laasasen sanoma on, että miestä ei voi syyttää kaikesta, eikä välttämättä edes enimmästä pahasta, mitä heterosuhteiden valtadiskurssiin liitetään.

Vuoden miesteko onkin mielestäni jo ratkennut – heteronormatiivisen sukupuolikeskustelun pöllyttäjänä Laasanen on tehnyt modernin populaarin kirjottamisen poleemisen klassikon, jonka arvo tullaan tunnustamaan ja kunnolla tajuamaan vasta teoksen pohjalta käytävissä kiistoissa. Hyvällä tavalla huonon teoksen tunnusmerkkihän on se, että vasta siitä seuraava keskustelu tekee teoksesta tärkeän. Laasasen tarkoituksellinen heterosuhteita "piru Raamattua"-tyyliin lukeva artikulaatio saa heterosuhteet näyttämään kaiken heteronormatiivisen idealisaation vastapainoksi näyttäytymään edes välähdysten ajan VAIHDON järjestelmänä, joissa ei tarvitse olla juuri mitään olennaisesti huomionarvoista, sopimuksenvaraisuuden ulkopuolista todellisuutta. Joskus vaihto kannattaa vaan nähdä vaihtona. Tunteet, halut ja tavarat ovat neuvottelujen tulosta, yksityisen romanssidiskurssin myötä naisten arvomaailmaan vertautuvia ja siten sisällöltään usein tylysti ulkopuolisilta suljettuja sosiokulttuurisia diskursiivisia mekanismeja, joissa miehillä on toiseutetun objektin, puhunnan kohteen rooli. Sukupuolisegregaation siemenet jaetaan jo lastenkulttuurissa, jossa kaikki tytöt ja pojat jaotellaan eri ryhmikseen sekä sukupuolten väliset suhteet seksuaalistuvat eri mekanismein jo ennen peruskouluikää.

Juuri kansantajuisista konsepteista johtuen Laasasen tapa kertoa 'romantiikasta' meneekin ihmisille paljon tehokkaammin perille, jos sitä vertaa akateemisen käsitevesakon karstoittamaan 'tasa-arvosensitiiviseen' perustutkimukseen ja populaariin tasa-arvolässytykseen, jota laitosyliopisto pieree pihalle feministisen politrukin hallitessa "eettisesti kestäviä" puheenvuoroja kaikenlaisista sukupuoliasioista. Laasasen teoksen pointti on kuin käärme joka tungetaan tykinpiippuun, mutta joka yleisön joukkoon lentäessään toimiikiin lopulta ihan fiksuna pelinavauksena. Jonkunhan nämä asiat piti sanoa, jollain tavalla, jossain muodossa. Naisten Seksuaalinen Valta on siis – kaikesta johtuen ja kaikesta huolimatta – populaarin sosiologisen kirjoittamisen helmi! ;-)

Kaksin käsin lehmää sarvista – arvostelu teoksesta Naisten Seksuaalinen Valta (Henry Laasanen, Multikustannus, 2008)

Henry Laasasen teos Naisten Seksuaalinen Valta lähtee takakansitekstin mukaan ajatuksesta, että ”tärkeä mutta vähän käsitelty yhteiskunnallisen vallan muoto liittyy naisten valtaan odottaa ja edellyttää miehiltä vastapalveluksia seksiä vastaan”. Suomen luetuimpiin lukeutuvaa nettilokia kirjoittava, yhteiskuntatieteitä opiskellut Laasanen tunnetaan jo vuosien ajan esittämistä ajatelmistaan, että naiset ovat niin valikoivia (ja tietenkin kaksinaismoralistisia) miesseuran valinnan ja valinnoista puhumisen suhteen, että se aiheuttaa miehille suurta henkistä kipua, kateutta ja pahaa oloa. Parinhakumarkkinat ovatkin Laasasen mielestä naisten markkinat, joilla miesten rooli on usein ihan väistämättä jatkuvaa esittämistä, näyttelyä ja yrityksiä vastata naisten epärealistisen suuriin vaatimuksiin. Jotain siis tarttis tehdä, eli vastuullistava sormi hakeutuu yllättäen naisia kohti – naisten täytyy muuttua.

Teoksessaan Laasanen käsittelee ilmiötä pääosin vaihtoteoreettisen näkökulman kautta, jota soveltaen hän kuvaa heteroseksuaalisia pariutumismarkkinoita työnhakija / työnantaja –analogian kautta – nainen on miesten suhteen kuin työnantaja, joka joutuu hiki hatussa valikoimaan 10 surkimuksen joukosta sen, joka vastaa parhaiten naisen huippupitkää ja tietenkin sisäisesti ristiriitaista vaatimuslistaa. Miehen osa on siis pyrkiä erottautumaan riikinkukkokoiraan tavoin muiden surkimusten joukosta tehdäkseen vaikutuksen tähän, karikatyyrimaiseen passiivisesti miesten lähestymisyrityksiä tuomaroivaan koppeloon. Eikä haasteellinen osuus lopu sitten millään – nainen on pariutumisen jälkeenkin miesten suhteen kuin elohopeaa paperilla, täynnä emotionaalisia, taloudellisia ja sitoutumiseen liittyviä vaatimuksia. Mies sen sijaan tyytyy vähään, haluaa lähinnä vain hyvännäköisen, nuoren ja helpon naisen, jolta saa säännöllisesti seksiä. Laasasen käsitys sukupuolten välisestä seksuaalikulttuurista on siis klassisen instrumentaalis-ekspressiivinen sosiologi Talcott Parsonsin henkeen – yhteiskunta ja ihmissuhteet toimii molempia tasoja jokseenkin tyydyttävästi kun mies tuo leivän pöytään ja nainen kerää näkymättömän potin ”kaksoispalkan” muodossa – antaen miehelle saamiensa resurssien tyydyttävyyden perusteella rehkinnän palkkioksi seksiä (ylenpalttisen laskelmoivan ja mielivaltaisen) harkintansa mukaan. Laasasen näkökulman tuoreutta korostavista hehkutuksista huolimatta jotenkin jää vaikutelma, että näkökulmasta on kirjoitettu ennenkin.

Laasasen itse kunnianhimoisesti nimeämä ”vallitsevaa feminististä tasa-arvoparadigmaa haastava” markkina-arvoteoria (MA-teoria) tuo monilta osin mieleen internetissä ja miesten saunailloissa toistuvat parinvalinnan realiteetteja kuvaavat, baarielämään kiteytyvän ”lihamarkkinateatterin” yleistävine sukupuolitulkintoineen ja naisten miespuolisten kaverisuhteiden ambivalenssia kriittisesti tarkastelevan ”tikapuuteorian” kaltaiset tympeän seksistiset populaarit kokonaisselittäjät, joita Laasasen teorian tavoin ”tieteellistetään” tarvittaessa vulgaarilla sosiobiologialla & evoluutiopsykologialla, tai sillä olennaisimmalla eli ”reaalitodellisuudella”.

Hieman yllättäen Laasanen asettuu melko neutraalille kannalle tiedepoliittisesti, eikä lähde esittämään tiukkoja väitteitä miksi asiat ovat niin kuin ovat. Teoksen kantavaa ideaa todistellakseen Laasanen toki esittää (häkellyttävän satunnaisesti valikoitua) dataa m. evoluutiopsykologiasta, käsittelee myös feministisiä teorioita (tyrmätäkseen ne tai käyttämään argumenttiensa keppihevosina) ja välttää johdonmukaisesti etenkin sosiologian ja naistutkimuksen oivalluksia tunnetalouden ja kokemuksellisuuden tärkeydestä ihmissuhdeasioissa. Psykologinen perspektiivi onkin Laasaselle yhtä kuin yksilön markkina-arvo – valta on resurssia ja sitä kenellä on vaihtotilanteessa varaa pyytää toiselta enemmän maksua.

Teoksen oivaltava ydinajatus näyttääkin perustuvan markkinateorian sijaan mm. sosiaalipsykologisiin tutkimuksiin, joissa naisten seksuaalinen mukautuvuus nähdään keskimäärin miehiä suurempana – naisten seksuaalisuus vaikuttaisi olevan sosiaalisista ja kulttuurisista olosuhteista riippuvaisempaa kuin miehellä. Markkinanäkökulman ytimessä on siis ajatus, että miehet haluavat (hetero-)seksiä enemmän kuin naiset – tämä edelleen antaa naisille valtaa vaatia miehiltä erilaisia palveluksia ja huomiota seksiä vastaan. Laasanen toteaakin että naisille suunnattu romanssikirjallisuus on paljon haitallisempaa kuin miehille suunnattu pornografia, koska edellinen ohjaa naisia tarkastelemaan miehiä suhteiden aktiivisina osapuolina ja näin ollen tuottaa epärealistisia odotuksia millaisia miesten tulisi olla. Pornon kulutus taas on itse asiassa miesten seksuaalista reaalista aktiivisuutta vähentävää toimintaa ja siten voi Laasasen mielestä jopa ehkäistä miesten syrjähyppyjä – toisaalta nainen voi kokea että hänen seksuaalisuutensa arvo vähenee, kun mies ei enää tarvitsekaan tämän seksuaalisia palveluja.

Laasanen tulkitsee miesten keskimääräisesti vähäisemmän seksuaalisen halun tilannekohtaisuuden ja voimakkaamman libidon niin, että ”miehet ovat enemmän eläimiä”, mikä tuntuu teoksen kontekstissa taktiselta kilpikonnapuolustukselta ”ihmisen biologian kieltävien” humanistien ja feministien ennalta arvattavia vasta-argumentteja kohtaan. Jos sukupuolet ovat seksuaalisilta tarpeiltaan perustavassa hengessä erilaisia otuksia, miesten on kätevää suojautua eläimellisempine haluineen seksuaalista valtaa koskevan keskustelun viattomiksi uhreiksi ja näin vastuullistaa naiset omasta seksuaalisuudestaan. Näin esimerkiksi miesten yleisempi taipumus irtosuhteisiin näyttäytyy silkkana ”tosiasiana”, joka ei tarvitse enempää selittämistä – naiset nyt vain odottavat miehiltä valtavaa tunnepanostusta, siinä missä miehille usein riittää naisen ”helppous” sekä nopea ja säännöllinen seksin saaminen. Myös Laasasen ilmeisesti oivaltavaksi tarkoitettu huomio naisten voimakkaasta keskinäisestä seksuaalisesta kontrollista ja siten naisten keskinäisen ”huorittelukulttuurin” funktiosta sanktioida ja halveksia prostituoituja ”liian halvalla seksiä antavina naisina” alleviivaa Laasasen matalaotsaisuutta. Fiksummaksi hän petaa huomiotaan lainauksin mm. feministi Mary Wollstonecraftin satoja vuosia sitten esittämistä ajatuksista avioliitosta prostituutiota pahempana itsen myymisenä. Nykyisin, 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen hedelmien aikana, ajatus kattavasta naisten kollektiivisesta seksuaalisesta vertaiskontrollista hajoaa argumenttina mahdottomuuteensa.

Teoksen oletuslukija on ilmeisesti heteromies, joka palaa halusta tietää, mitä se naisen seksuaalinen valta ”tieteellisesti” tarkastellen on ja mitä asialle voi tehdä. Ei liene yllättävää, että Laasasen mielestä mies ei voi tehdä asialle oikeastaan yhtään mitään. Miehen suuri virhe on nimittäin rikkoa perinteisiä käsityksiä ”yksin pärjäävästä miehestä” ja pahin virhe on valita koti-isä -vaihtoehto. Perinteiseen breadwinner-rooliin pyrkiminen sekä taloudellisten resurssien ja statuksen pönkittäminen urasuuntautuneella putkinäköajattelulla ovat ominaisuuksina Laasasen viitteiden mielestä jopa useimpien feministien miesihanteiden kärkipäässä, vielä tänäkin päivänä. Nainen nyt vaan kokee kotiin jäävän tuttisankarin joko ärsyttäväksi tai iljettäväksi vätykseksi – riippuen päivästä ja miehen muista, rahantekokykyä vähemmän tärkeistä ominaisuuksista. Edelleen, jopa feministi haluaa miehen viime kädessä elättävän hänet, toteaa Laasanen.

Laasanen suorastaan huutaa rivien välistä, että parinvalinta laajempana yhteiskunnallisena ja tasa-arvopoliittisena ilmiönä on naisten seksuaalisen vallan myötä kautta linjan, eettisiä kysymyksiä myöten, juuri naisen vastuulla – ellei vain miehellä satu olemaan rahaa kuin roskaa ja varaa valikoida naisista nuorimmat ja seksikkäimmät, eikun siis ne markkina-arvoltaan parhaat, ”vuokralle”. Tällaisia miehiä on tosin vähän ja käytännössä vain heillä on varaa kierrättää ja pyörittää naisia, sekä ”vaihtaa rypyt nuorempaan” kuten Esa Sievinen asian esitti. Tuntuu että Laasasen teoksen käytännössä edustama miehille suunnattu self-help -tyylinen kirjallisuus ei pyri vapauttamaan miehiä omaehtoisesti, vaan vastuullistamaan, jopa syyllistämään naisia miestenkin valinnoista. Miehet näyttäytyvätkin teoksessa jatkuvasti naisten valintojen kautta suoraan tai epäsuoremmin rakentuvina reppanoina, aina luuserigeenien välittymisen tasolta väkivaltarikollisten seksuaaliseen suosimiseen ja ”kusipäiden” sosiaaliseen (yli-)arvostukseen. ”Älkää uskoko millaisia miehiä naiset sanovat haluavansa, vaan katsokaa millaisia miehiä he tosiasiassa valitsevat”, Laasanen toteaakin nettiblogissaan. Nainen valitsee ja mies vikisee. Laasasen keskeinen sanoma onkin pikemmin vain ”todistaa” miesten olevan ikävästi altavastaajina seksuaalimarkkinoilla ja siten miehet voivat tehdä asialle yllättävän vähän muuta kuin antamalla naiselle Laasasen Naisten Seksuaalisen Vallan parisuhteen päättymislahjaksi. Väistämätön jatkokysymys onkin, miten pitkälle Laasasen sinällään oivaltava varoitus ”tämä kirja ei välttämättä miellytä naisia” on tarkoituksellista itseironiaa.

Naisten Seksuaalinen Valta tuntuu ennakoitavalta ja perinteisen konservatiiviselta ”miesnäkökulmalta” tasa-arvokeskusteluun. Yhteiskunnan sukupuoliarvot määrittävän ”feministisen valtaparadigman” vastapainoksi naisten vallankäyttöä pohtiva Laasanen asettuu argumenteissaan mm. perustelemaan sukupuolista häirintää miesten ”puutteen”, tai siis naisten ”antamattomuuden” tuottamana ilmiönä. Näin myös eduskunnassa esiintyvä sukupuolihäirintä näyttäytyy miesten ”puutteen” luonnollisena seurauksena. Tästä päättelyketjusta tulee kirkkaasti mieleen ja halu kompata joidenkin Mies Vailla Tasa-arvoa –teoksen kommentoijien tekemää johtopäätöstä, että ”ehkä miehiltä pitäisi perua äänioikeus ja estää pääsy vastuullisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin kun he eivät voi ’luolamiesluonnolleen’ mitään”. Miehenä taidan silti vastustaa ajatusta.

Laasasen teoksen ehkä oivaltavin – myös julkisessa tasa-arvokeskustelussa usein unohtuva – pointti on, että miehet (toimii molemmin päin) ovat osaltaan sellaisia kuin naiset haluavat heidän olevan, jolloin edelleen voidaan kysyä millä ehdoin romanttinen diskurssi ja ihmissuhteiden arvoja neuvottelevat puhetavat ovat ”tasa-arvoisessa” Suomessa naisten homososiaalisten käytäntöjen määrittelemää kulttuuria, jossa mies on osaltaan sivustakatsoja – siksi että haluaa olla tai siksi että hänet sellaiseksi määritellään ja toiseutetaan. Mutta Laasanen ei kykene eikä halua purkamaan aihetta mitenkään – teoksessa ei mainita edes vahingossa vaikkapa sukupuolitutkimuksessa vaikutusvaltaista ”pakollisen heteroseksuaalisuuden” käsitettä tai, veljes/sisarliittoumien valtaa. Asemoitumalla joko viattomaksi evoluutiopsykologisoijaksi tai kvartaaliaikamme trendikästä markkinahenkeä mainostavaksi ”radikaaliksi tieteilijäksi” Laasanen välttelee johdonmukaisesti käyttämästä valtaosaa ihmistieteellisen sukupuolitutkimuksen (kuten naistutkimuksen) annista kriittiseen sukupuolikeskusteluun – arvatenkin saadakseen markkina-arvoteoriansa näyttämään uskottavammalta heteromiesten muodostaman yleisön silmissä. Kukapa ”aito heteromies” nyt naisten tekemää tutkimusta tieteenä pitäisi? Tieteellistä teoksen käsittelyosuus onkin lähinnä muotoseikoiltaan – sekava sekoitus nettikeskusteluista tehtyä tulkintaa irrallisin Suomi24-viisauksin ja cocktail pääosin MA-teoriaa tukevaa hyvin sekalaista lähdeaineistoa uponnee kyllä odotetusti oletettuun lukijakuntaan odotetulla tavalla, tatuvanhasmaisena näennäistieteenä.

Aiheen kunnolliseen käsittelyyn ei nimittäin auta vaihtoteoreettisuus, ei laiska biologisointi, eikä pakollinen feministien mätkiminen miesnäkökulman oikeuttamiseksi. Hyvän aiheen pilaaminen huonoilla näkökulmilla ei toki ole vain Laasasen kaltaisten piilo-ideologisten miesaktivistien helmasynti. Akateemisen naistutkimuksen tarjoamien näkökulmien johdonmukainen välttely ja yksioikoisten talousmetaforien ryöstöviljely tavattoman monimutkaisten psykologisten ja sosiaalisten ilmiöiden alueelle on akateemisesta näkökulmasta kuin tietoista ylämäkeen luistelua – toisaalta typerää vakuuttelua että naiset saadaan kuuntelemaan miesten näkökulmia kirjoittamalla yltiömäisesti omaa ”objektiivisuutta” korostamalla ja siten jotenkin ymmärtämään, mitä naiset tarkalleen ottaen tekevät väärin. Osuvammin sukupuolisuhdekisassa väliin putoavien miesten ahdinkoa kuvaakin psykiatri Hannu Lauerma, joka taannoin esitti että vaikka nykyisin miesten on sallitumpaa osoittaa tunteita, niin ”ei sellaisia tunteita”, eli heikkoutta, epävarmuutta, surua – ne ovat yhä ikään kuin edelleen varattu naisille koska he saavat niistä myös ”pisteet kotiin”. Laasanen ottaa miesten epätasaisena (ja epäreiluna) koettuun sukupuoliseen toimijuuteen kantaa lähinnä palauttamalla parisuhteen seksiaktiksi ja seksin heteroseksuaaliseksi vaihtotaloudeksi, jossa nainen huoraa ei vain ruumiillaan, myös tunnetiloillaan, miesvalinnoillaan ja yleisellä, laskelmoidulla hankaluudellaan. Evoluutioteoriaan vetoaminen tieteellisen painoarvon lisäämiseksi edelleen alentaa Laasasen uskottavuutta tasa-arvotaistelijana – jos biologia aiheuttaa naisten mieltymykset rikkaisiin ja ilkeisiin johtajamiehiin ryysyläistytöistä rikkaisiin keski-ikäisiin perijättäriin kuten Laasanen viitteineen vakuuttelee, niin miesten ihanteellinen yhteiskunta alkaa näyttäytyä lähinnä japanilaisen patriarkaalisuuden ja Saksan mallisen laillisen (ja mieluiten yleisesti sallitun) huorissa käymisen yhdistelmänä.

Olisi ihan kiva juttu, jos tänä vuonna miesten asemaa heteroseksuaalisessa matriisissa pohdittaisiin muutenkin kuin yksioikoisin valitusvirttä muistuttavin esseekokoelmin (Mies Vailla Tasa-arvoa) tai kuvaamalla naisia karva-visan vallalla miehiä pyörittävinä ja (konkreettisesti laskimella) laskelmoivina, miehiä lypsävinä narttuina.

Jenkkien tunnetuin leffakriitikko Roger Ebert omisteli tässä taannoin pelejä suhteessa kirjallisuuteen ja elokuvaan: ovatko pelit taidetta vai eivät?

Ebert pääasiassa tarkoitti, että on mätä kaikissa mahdollisissa peleissä, ja sitten induktiivisesti päätteli jo sen aspektin tekevän "katsomisesta" "tekemistä" arvokkaampaa ja objektiivisempaa. Tokihan sedällä on pointtia: 100 tunnin videopelin aikana lukee jo muutaman kirjan kannesta kanteen ja saa yhtä sun toista kivaa ja hyödyllistä ajatusta irti. Saman ajan voi kyllä käyttää tyhmentävämpäänkin "nollaamiseen", mutta siitä ei nyt olekaan kysymys.

Tulkinta tekee teoksista taidetta. Ebertin tulkinta keskittyy elokuvien näkökulmaan, joten hän on puolueellinen setä. Pelit ovat kuitenkin kannesta kanteen skriptattuja pelintekijöiden toimesta, ellei joku vedä PC-roolipelikorttia esiin, Star Control 2:sta jne. Ebertin tekstin viimeinen kommentti (koskien pelien pelaajia ryhmänä) loukkaa kaltaisiani pelikulttuurin monimuotoisuuden arvostajia ja niputtaa pelaajia massakulttuurin aivottomien ahmijoiden ryteikköön. Ebert näyttäytyykin minulle klassisena elitistinä puhuessaan peleistä noin, vaikka itse arvostaa populaarielokuvia suuresti, toisin kuin "Suomen Ebert" Maskulan Tapsa. Meidän Ebertillämme vain ei ole (vielä) ollut tarvetta arvotella kulttuurimuotoa, johon ei ilmiselvästi ole kummemmin perehtynyt. Jos pelit ovat yhä pitkälti lapsille tai lapsenmielisille, miksei Ebert tutkaile pelejä esimerkein suhteessa lastenkirjallisuuden klassikoihin ja niiden aristoteeliseen katharsikseensa? Ei asiasta mihinkään pääse, Ebert on elitisti, jonka piti vain päästä pätemään aiheessa, jonka haluaa jo lähtökohtaisesti ymmärtää kuin possulauman vieraalla planeetalla. Populaari kiinnostaa ilmeisesti häntä vain välineenä tuottaa mielihyvää kirjoittamalla siitä.

Narratiiviargumenttikin on siis minusta kestämätön, kirjallisuus ja elokuva ovat kyllä taidemuodoiksi tunnustettuja, mutta niin on nykyään sarjakuvakin, musiikki sekä assemblaasi- ja tanssitaide. Osallistuva/ improvisoitu taide on sitten epätaidetta, kuten pelitkin, vai? Jo tappelupelit ovat performanssitaidetta, joissa täytyy pelata tiettyjen sääntöjen mukaan, kuten elokuvien koreografioissakin. Ebert itse on antanut Hiipivälle Tiikerille, Herolle ja House of Flying Daggersille täydet pisteet ja korostanut koreografian asemaa. Peleissä pelaaja on "koreografi", joten onko peli sitten sivellin pelaajan ollessa taiteilija?

Miksei Ebert mollaa saman tien kuvataiteiden harrastajia, populaarimusiikin kuuntelijoita ja roskaelokuvien suurkuluttajia? Miksi pelien tulisi olla samalla tasolla parhaan kaunokirjallisuuden ja taide-elokuvien kanssa? Minulle vaikkapa Xenogearsissa on syvä filosofinen juoni ja hassuja hyppypotkuja ruikkiva kungfu-setä, enkä kykene näkemään, miksen saisi siitä vastaavia kiksejä molemmista maailmoista ilman suoraa vertailua joihinkin paskanjäykkiin kirjaimiin paperilla. Unohtamatta upeaa Mitsudan musiikkia, joka lyö säkkitolkulla elokuvasoundtrackejä poikki ja pinoon. On pirun virkistävää kikkailla pelisysteemien kanssa yhtenä hetkenä ja toisena pohtia syntyjä syviä, Nietzschen henkeen. Enkä ole ainoa joka tykkää sellaisesta. Ilman fanisulkia pursuavaa hattua ja suussa lerpattavaa tuttia.

Ebertin painavin pointti syntyy vertailukohtien puutteesta: pelien lyhyen historian ajalta on hyvin vaikeaa keksiä yksittäisiä esimerkkejä, jotka pystyivät kilpailemaan samoilla kriteereillä kuin parhaat draamat, elokuvat, musiikkiteokset ja niin edelleen. Tämä Ebertin näkemys on objektiivisempi ja johtuu pitkälti pelien riippuvaisuudesta vallitsevan teknologian tasosta. Super Mario Bros on pelimaailman suurimpia klassikoita, mutta mitä taiteellisessa mielessä huimaa siinä on? Da Vincin Viimeisen Ehtoollisen sijaan SMB on kuin Australopithecus, ihmisapina, joka on ollut välttämätön olento lajinsa kehityksen virrassa, mutta pikemminkin evolutionistinen välttämättömyys kuin ainutlaatuisen ihailtava, arvostettava ja kaunis olio. Seuraavat hominidit ovat paranneltuja kopioita ja uusia versioita vanhasta aiheesta, palasia väistämättömän kehityksen muovaavassa tulessa. Taideteokselta essentialistisesti vaadittua ainutlaatuisuutta ja jopa ainutkertaisuutta pelillä ei yksinkertaisesti ole.

Olenko kuulostanut tähän mennessä hieman sarkastiselta? Se ei todellakaan ollut tarkoitus.

To my knowledge, no one in or out of the field has ever been able to cite a game worthy of comparison with the great dramatists, poets, filmmakers, novelists and composers.

Nyt on sanottava, että aktiivisena ja akateemisena pelimusiikin harrastajana on oltava Ebertin kanssa eri mieltä. Muuten Pistäisin hepulle pullopostissa Final Fantasyt/Dragon Questit, ihan vaikka jos setä sattuisi pitämään siitä, mitä ne musiikillisesti ja kerronnallisesti tarjoavat. Mene tiedä.

Ohessa Ebertiä osuvimmillaan:

“There is a structural reason for that: Video games by their nature require player choices, which is the opposite of the strategy of serious film and literature, which requires authorial control.”

-> Siinä herralta loistava kiteytys. Pelit kärsivät sisällöllisesti "taiteilijuuden" puutteesta nimenomaan siinä mielessä, mikä mahdollistaa kulttuuristen tuotteiden arvottamisen niiden älyllisen sisällön perusteella. Sivistyneisyyden tunnistaa kriittisestä tarkastelu- ja kritisointikyvystä suhteessa kulttuurisiin tuotteisiin, teoksen on stimuloitava älyllisesti, kerrottava jostain yhteiskunnallisesta teemasta ja nostettava esille tärkeitä aiheita purkaen ongelmien syitä ja seurauksia. Ebert ei siis yksinkertaisesti pidä myöskään pelkkiä kauniita kuvia ja sävelmiä "kulttuurina" samassa mielessä kuin elokuvia ja kirjallisuutta. Kauniita kuvia ja musiikkiahan pelit ovat tulvillaan, ei kukaan voi siitä vastaan väittää. Juonet sen sijaan ovat välipätkiä välipätkien perään ja dialogeja, joissa missattua kommenttia ei voi juuri koskaan tarkistaa ilman load game-härväämistä.

Pelaaja voi ilmeisesti Ebertin käsityksen mukaan "valita liian vapaasti roolinsa", mikä ehkäisee samaistumisen tehoa. TäH!? Samaistutaanko taide-elokuvissakin aina siihen empatiaa herättävään hahmoon, tajutaanko aina se ylevin moraalinen sanoma? Vai olisiko vaarallisella "roolin vaihtamisella" itsessään myös positiivista tai vapauttavaa merkitystä? Ebertin argumentointi ei vakuuta kovin pitkälle. Logiikka toimii ehkä GTA:n kaltaisten "tee mitä huvittaa"-pelien kanssa, mutta elämä ei ole todellisuudessa mikään karikatyyrien kokoelma, joiden toimintaa voisimme tarkastella realistisesti runoilijoiden säkeitä analysoimalla. Vaikkapa PC:llä on kasoittain roolipelejä, joissa erilaisin kerronnallisin efektein päästään vaikuttamaan emotionaalisesti pelaajaan erilaisista rooleista huolimatta, ei siihen itkettämistä tarvita.

Ebert aliarvioi muiden kuin kirjallisten kerrontaa rakentavien elementtien vaikutusta pelikerrontaan. Pelaajien alakulttuureihin laajahkosti tutustuneena voin sanoa käsi sydämellä, että peleistä pursuava rikkaus ei näy pelkästään kahvituntien pelisaavutuksista kehumisissa, vaan aktiivisena harrastamisena, maailmojen tulkintoina ja pelien sisällön kokonaisvaltaisena analysoimisena. Taide on suurelta osin yhä auteur-vetoista, pelialalla vain tietyt linssiluteet ovat päässeet rakentamaan samankaltaista auraa ympärilleen.

Pelikulttuurilla on kaksi silmiinpistävää ominaisuutta, jotka tekevät väistämätöntä pesäeroa taideteoksiin: pyrkimys evoluutioon ja "parannetun superioriteettiin suhteessa alkuperäiseen". Teknisesti hienon taideteoksen ihanne eli huippuaikaansa ennen taiteen kaupallistumista ja modernin populaaritaiteen syntyä, jolloin täytyi kehittää uusia sääntöjä, miten erotella korkeampi taide pikkulasten nyhertelystä.

Taideteoriat ja koulukunnat ovat niin moninaisia ja monitulkintaisia, että veikkaisin ajoittaisen kriitikkojen ejakuloinnin keskittyvän enemmän oman egon masturbointiin kapeaa eksperttiyden alueettaan puolustelemalla tekemällä eroa muihin. Peleihin teoksina suhtautuvia nettisivustojakin on äärimmäisen vähän nyt GIA:n lopullisesti kuoltua, joten vastaavia pelimaailman auktoriteetteja ei putkahda kertomaan, mikä taideelitistien näkemyksissä mättää. Jopa akateemisen pelitutkimuksen hurja guru Henry Jenkins keskittyy vain todistelemaan kukkahattutätien armeijoille, että pelit ovat rikasta ja kehittävää populaarikulttuuria. Avainsana: populaarikulttuuria.

Kulttuurisesti tarkastellen pelit eivät varmaan ole yhtä arvokkaita kuin pedagogisesti ja motorisesti. Aivan äskettäin pelitutkijat korostivat tulevaisuuden työ- jaoppimisympäristöjen muuttuvan pelien kaltaisiksi ja vaativan niissä kehittyviä ja rikastuvia taitoja ja kykyjä. Entä sitten jos niiden kulttuurinen anti ei pärjää eikä yritäkään pärjätä paremmille kirjoille tai elokuville? Ihmistä on todella vaikeaa viihdyttää ja sivistää samaan aikaan, siksi opetuspelit ovat yhä marginaalissa. Useiden taitojen kehittäminen kerralla olisikin minusta pelien koulutuskäytön tulevaisuuden juju: opetetaan, että tylsän ja hauskan välillä ei tarvitse olla olennaista eroa.

Mitä tulee pelaajaan roolina, niin pelaajan näkökulma ei peleissä vesity, vaan kompleksisoituu. Pelaaja vapahdetaan kulttuurihierarkioita ylläpitävästä ikuisesta tarkkailijan roolistaan, kokemuksen aktiiviseksi rakentajaksi osallistuvan kineettis-spatiaalisen toiminnan myötä, mitä nimenomaan pelit kykenevät tarjoamaan essentialistisesti interaktiivisen olemuksensa kautta. Subjektius pelaajan ja pelattavan välillä hämärtyy ja kokemuksellistaa tulkinnan monitasoisen matriisin; pelikokemus sisältää väistämättä osallistuvan tarkkailemisen periaatteen, minkä vuoksi pelejä ei voidakaan tarkastella ilman että pelaajan roolin onnistuminen otettaisiin huomioon. Heikosti toteutettu "pelillisyys" on aina aspekti, joka tulee ottaa peliä kokiessa huomioon, olisivatpa sen mediataiteelliset osa-alueet kuinka vaikuttavia tahansa. Itse en näe tätä juurikaan kummempana ajatteluvälineiden käyttönä kuin elokuvahistorian ja viiteryhmän tuntemisen tärkeyden

Aristoteelisessä mielessä ilmaisten: kokemuksen objektilla ei ole merkitystä, vaan sen tulkinnanmahdollisuuksien rikkaudella ja tunne-elämysten tuomisella ihmisen psykofyysiseen todellisuuteen tarkkailijan aistien välityksellä. Pelaajien ongelmana osallistua pelit=taidetta?-keskusteluun on nähdäkseni ensisijaisesti pelaajien sivistymättömyys, kyvyttömyys lähestyä jo valmiiksi monimutkaista aihetta tuntien sekä tunnetut että tutkimattomat lähtökohdat. Ei osata eikä hallita kieltä, mitä norsunluutorneissa istuvat ja ajoittain ruohonjuuritason peeloille jyrähtelevät kriitikot/proffat/besserwisserit mielellään käyttävät: heidän argumenttinsa eivät ole välttämättä parempia koska he eivät tunnusta olevansa väärässä, vaan koska vasta-argumenttien esittäjät elävät todellisuudessa, jossa täytyy päästä yhteen Ainoaan totuuteen. Tosiasiassa taideleiman kerjääminen on turhaa siitä yksinkertaisesta syystä, että pelejä ei ole alunperin suunniteltu pistettäväksi näytille ihasteltavaksi punaviinilasillisen kera Länsimainen taidekäsitys on aina toiminut distinktiovälineenä yläluokan ja ei-yläluokkaan kuuluvien välillä, on ollut monin tavoin eduksi erottautua rahvaasta. Siksi jo taideteoksista puhumisen piilodiskurssit ovat osa salakielen rakennetta. Taiteesta puhutaan vain teorioin parempien yhteisesti tunnustettujen määritelmien puuttuessa, ja jos sitä ei erikseen mainita niin väärinymmärrykset vain pönkittävät auktoriteettien asemaa ja loitontavat keskustelun osapuolia toisistaan.

Japanissahan tätä ongelmaa ei samassa määrin ole, siellä kun meille niin ilmeistä rajua jakoa korkea- ja populaarikulttuurin välillä ei käytännössä korosteta. YingYang, whatever? Nyt kun Ruotsissakin lämäistiin parikymmentä milliä rahaa pelituotantoon, niin paine sekularisoidulle pelitutkimukselle ja yhteiselle käsitteistölle kasvaa. Nyt tarvitaan vain jäitä hattuun: jos ei osaa tuoda aihetta yläluokan setien haluamalla diskurssilla esille, niin on ehkä parempi siirtyä hetkeksi ihan omalle areenalle kiistelemään itse hallitsemilla termeillä ja käsitteillä. Eihän "hauskakaan" ole "hienon" vastakohta. Vaikka kuinka pistäisi vituttamaan luissa ja ytimissä, että peli on "taidetta" länsimais-elitistisessä mielessä vasta, kun pelit hajotetaan kappaleiksi ja pistetään kalliilla myyntiin pelisoundtrackeinä, promotaiteena ja videodemoina. Odottakaa vain, kyllä se maine sieltä tulee. En vain tiedä, mikä on seuraava munillepotkittava populaarikulttuurin muoto, joka tulisi vapauttamaan pelit nykyisen räyhäkakaran roolista. Se on mielestäni aiheen polttavin kysymys, ei se milloin pelit tunnustetaan kulttuurissamme taiteena.